Kohti oppineisuuden ydintä

Aloitin aikuisopinnot noin kaksi viikkoa sitten. Opiskelemme iltaisin aina toisinaan. Oppitunteja on kerrallaan noin neljä. Se on mukavaa. Enempää ei tosin voisi odottaakaan ihmisiltä jotka ovat töissä joka arkipäivä.

Saimme jo kotitehtävänkin: Meidän on määrä kaivaa esiin vanha opinnäytetyömme ja tutkia sitä ja sen laatimisprosessia tieteellisen analyyttisesti. Tämä kuulostaa hauskalta siitäkin huolimatta, että en ollut nähnyt opinnäytetyötäni sen valmistumisen jälkeen. Se taasen tapahtui keväällä 1998.

Lähden kuitenkin innolla tutkimuksen maailmaan: Lainaan kirjastosta kasan kirjoja tutkimusetiikasta ja muistelen opinnäytetyöni valmistumista. Opinnäytetyöni oli fiktiivinen elokuva ja sitä oli hankalaa sovittaa siten, että se jollain tavalla olisi ollut oppineisuuteni mitta. Kas kun oppilaitokseni ei ollut elokuviin millään tavalla suuntava koulutuslaitos vaan sosiaalialan oppilaitos. Siihen aikaan oli lama ja sosiaalialalle koulutettiin kortistosta.

Lueskelen Hannu Uusitalon opuksen Tiede, tutkimus ja tutkielma. Johdatus tutkielman maailmaan mutta en pääse sinne. Tutkielman maan rajat pysyvät kiinni, rajavartijat heristelevät hetken pölyisiä sulkakyniään ja vetäytyvät sitten takaisin vartiokopin, rajavartioaseman ja kirjaston sekoitukseensa tutkimaan Niilo Homeen tutkimusta Kyläkaupan kuolema ja eloonjääminen. Valikoituminen lopettavaksi tai jatkavaksi myymäläksi maaseudun päivittäistavarakaupassa (Acta Academiae. Oeconomicae Helsingiensis, Seriers A:72, Helsinki 1990). Oven sulkeutuessa havaitsen lähdeviittauksen virheelliseksi. Viittaan. En saa puheenvuoroa.

Joudun siis palaamaan kotiin. WC-pönttö on salaperäisesti haljennut Tutkielman maailman rajoilla vierailuni aikana ja siitä vuotaa hiljalleen vettä kylpyhuoneen lattialle. Tytär leikkii iloissaan puisella leppäkertullaan, Äiti on leipomapuuhissa. Päättelen niin, sillä pöydällä on omenoita ja taikinaa. Arvioin tilannetta keyvesti surveytutkimuksen menetelmin kysymällä: Mitäs teet? Vastaus todentaa oletusarvoni: Omenapiirakkaa. Jatkan kausaliteettia hieman pidemmälle. Näen tieteellisen tarkasti kuumennetun uunin: 225 astetta! Kalkyloin paistoajan ja synkronoin ruoansulatukseni sen mukaan. Vatsani möyräisee kuin viimeinen mammutti upotessaan siperialaiseen joenpenkereeseen tai etymytologian professori raapaistuaan vahingossa vuosikausia pisteeksi luulemansa kärpäsenkakan pois harvinaisesta dokumentista.

Onneksi sohvannurkkaan on unohtunut osa päivän lehteä, Helsingin Sanomien D-osa. Siinä on Tiedetiistai-palsta. Voin siis naamioida laiskotteluni tieteen tutkimiseksi. Ulkona sataa vettä eikä sekään ole lumetta.

Tiedetiistaissa on iso artikkeli biologi Virpi Lummaan kansainvälisestä isoäititutkimuksesta. Siinä todetaan ihmisen olevan ainoa nisäkäs jonka naaraat elävät hedelmällisyytensä yli. Artikkelin mukaan esimerkiksi elefantit kykenevät synnyttämään aina seitsemänkymmentävuotiaiksi asti. Artikkeli vaikuttaa kiinnostavalta mutta tiede muuttuu kuivaksi reseptin muuttuessa piirakaksi.

Aamulla olo on mitä tieteellisin. Arvioin valon määrän riittäväksi ja ulkoilman lämpötilan noin plus kymmeneksi. Tyttö hihkuu. On Äidin viimeinen työpäivä ennen äitiyslomaa ja Isän päivä kotona.

Taloyhtiön huoltomies tulee teippaamaan WC-pöntön iltapäivällä. Hän kutsuu harmaata ilmastointiteippiä "jeesusteipiksi" se kun kait tekee ihmeitä. Vaikkakin teipin pito perustuu erityiseen liimaan ja siten eksaktiin tieteeseen, on ihmeitätekevä teippi enemmänkin uskonasia kuin tieteellinen fakta. Pönttö pysyy kuitenkin kasassa. Teippauksen jälkeen huoltomies jää vielä hetkeksi miettimään pöntön maksajaa. Me kun asumme HITAS-yhtiössä, talon ainoassa kaupungin omistamassa vuokra-asunnossa. Totean miehelle, että käsitykseni mukaan vesikalusteet kuuluvat aina taloyhtiölle. Tämä myöntää asian. Sitten kysyn maksaako kaupunki hoitovastiketta. Vastaus on jälleen myöntävä. Asiassa ei siis ole mitään epäselvää. Siitä huolimatta se pitää mainita. Se onkin vakioaihe kun kohtaamme naapurin pihalla. Toiset ovat myös meille katkeria siitä, että ovat jääneet HITAS-ansan vangeiksi. Hintasäännöstely on kommunismia! Niin kai. Mutta ovat he kaiketi saaneet myös aikanaan ostaa asuntonsa halvemmalla? Varsinaista sontatiedettä, ajattelen, ja istun teipatulla pöntöllä. Se vetää mutta sitä ei voi vetää. On otettava ämpärit apuun. Ekologisempaa. Pinnalle jää pieniä kelluja.

Iltapäivällä ajamme Tytön kanssa Espooseen tapaamaan Pappaa ja Serkkuja. On kovin ruuhkaista. Ehdimme olla perillä viisitoista minuuttia ennen kuin on pakko lähteä takaisin. On näet haettava Äiti töistä. Viimeisen päivän kunniaksi hän tuo kotiin kaikki eväät mitä viimeisimmillään raskaana olevalta on jäänyt. Niitä ei ole paljoa mutta erilaisia purkkeja on iso keko.

Illalla on vielä koulua. Myöhästyn. Kaikki on siis kuin ennen? Opettaja ei arvioi töitämme. Olen hieman pettynyt.

Kotona on meno päällä kun palaan. Ensin syöttötuolissa istuva Tyttö sotkee yllensä mannapuuroa, sitten kiivihedelmiä. Hän höpöttää sekavia, toistaa sanoja: Mummu, pappa, äiti. Se kuulostaa hieman ruotsalaisen yhtyeen Ebba Grönin laululta Mamma, pappa, barn mutta Isää ei mainita.

Tytön nukahdettua ehdin lukea eilisen artikkelin mummoista. Biologi Lummeen mukaan mummous auttaa omien geenien levittämistä ja on siten inhimillisen evoluution kannalta tärkeä asia. Isoäidilliset lapset säilyvät isoäidittömiä paremmin hengissä. Artikkelin mukaan sellaiset naiset saavat lisäksi keskimääräistä enemmän lastenlapsia jotka asuvat lähellä lapsiaan. Näin nämä voivat aina turvata mummon apuun, ajattelen. Papoilla ei artikkelin mukaan ole positiivista merkitystä lastenlapsien hengissä säilymiselle. Päinvastoin. Isoisien läsnäolo on tutkimuksen lyhentänyt lastenlasten elinikää. Kaiketi lapset ja vanhat miehet ovat aikoinaan taistelleen samoista mannoista. Tulos masentaa minua. Menen nukkumaan. Tyttö ei tiedä tutkimuksista. Hän puhuu papasta unissaan.