Olen ollut flunssassa sunnuntaista lähtien. Tiistaisen Helsingin Sanomien mukaan tämä on rinovirus. En tiedä mitä se tarkoittaa eikä sillä ole niin väliäkään. Oloni on mitä huonoin. Maanantaina olin töissä aamupäivän ja siitä lähtien kotona sairaslomalla.
Sairasloman käsite ei näin lapsiperheen isänä oikein merkitse samaa kuin joskus aiemmin.Poissa on rauhaisa köllöttely ja satunnainen rommitilkka. Poissa on television päiväelokuvat ja mukaansa tempaavat dekkarit. Poissa on kitaran soitto ja raukea rallattelu. Olen kyllä lukenut kirjoja ja laulanut. Kurkku tulessa kirjoja Jos sul lysti on ja Piippolan vaarilla oli talo. Ne ovat Tytön tämänhetkiset lempikirjat. Niissä on kolmiulotteisia pahviliuskoja. Ne ovat laulukirjoja. Vaikka tarinat ovat vanhoja, en muista tällaisia olleen lapsuudessani. Tai ehkä niitä sittenkin oli. Vanhemmillani oli se talo mitä etsimme. Ja heillä oli pannuhuone. Olisivatkohan tällaiset kirjat voineet lämmittää meitä flunssaisena syysiltana? Ehkäpä.
Tauti alkoi sunnuntaina mutta oli varmasti ehtinyt elimistööni jo aiemmin. Kyseessä olevana sunnuntaina kävimme tieteellisen tarkan suunnitelman mukaan katsomassa taloja Helsingin ympärillä. Ilmaisen asian näin, sillä todellakin kiersimme koko Helsingin kehäteitä kaarina pitäen. Aloitimme kierroksen Vantaan Länsisalmesta, pienestä ruotsinkielisestä kyläsestä kehä kolmosen itäpäädyn kupeessa. Talo oli todella kaunis ja hieno, tontti aivan loistava omalla pienellä kalliolla ja pellolla. Talossa ei ollut kerta kaikkiaan mitään muuta ongelmaa kuin raha. Sitä sen ostamiseen olisi pitänyt laittaa reippaasti. Olisimme pysyneet kyllä itsellemme asettamissamme rajoissa, mutta... Siinä tilanteessa pieninkin muutos voisi aiheuttaa katastrofaalisen taloustilanteen eikä tämä talo vielä ollut sellainen.
Toinen talo sijaitsi Tikkurilan ja Helsinki-Vantaan lentokentän välissä, alueella joka on nimeltään Koivuhaka. Talo oli mintunvihreä, kuusikymmentäluvun kivitalo. Matala. Yksitasoinen. Sekava. Paljon erivärisiä kiiltäviä kaakeleita. Niiden saumat olivat joko vinossa tai saumaamatta. Vessanpönttö oli elefantin mallinen. Sillä istussaan saattaisi tuntea olevansa todellinen sahib. Se muistutti kotipönttöämme siten, että teipillä koossa pysyvän istuimen voisi odottaa tapaavansa Intiassa, ei Oulunkylässä.
Seuraavaksi pysähdyimme Espoon Lintuvaaraan. Emme nousseet autosta. Se, minkä autoon näimme, riitti. Jatkoimme. Nyt Nöykkiöön, Espoon toiselle laidalle.
Nöykkiön talo oli hulluuden riemuvoitto. Se muistutti vanhasta sanonnasta: Suutari pysyköön lestissään. Talo oli rapattu, lautarakenteinen rintamamiestalo jota oli jatkettu. Liitososa oli lautaa. Sen sisäseinä oli vanha ulkoseinä joka oli rapattu. Liitososan yläkolmiossa oli tilantuntua luova lisähuone. Siihen mentiin joko noin metrin korkuisesta ovesta yläkerrassa tai sisäkaton läpi palolaitoksen lattialuukkua muistuttavasta reiästä. Siinä ei tosin ollut tankoa vaan puolapuut portaina. En uskaltanut mennä sisään, kurkistin vain reiästä. Joku oli raahannut sinne nahkasohvan ja sängyn. En ymmärtänyt miten. Todennäköisesti ne oli rakennettu sisään. Ryntäsimme etuovelle mutta virnistelevä esittelijä vakuutti meidät siitä, että kellari se vasta katsomisen arvoinen olikin. Niin kait olikin. Varoittavana esimerkkinä. Alhaalla kävi ilmi, että liitososan alla oli aikanaan sijainnut talon autotalli. Siinä oli ollut peltikatto. Nyt se oli kellarin sisäkatto. Itse päätalon sisällä kellari oli oikeastaan vain sarja tunneleita. Ne olivat täynnä kirjoja ja syksyn tuoksua. Muistin Harry Bosch -romaaneissa mainitun kadonneen valon. Niissä sillä tarkoitettiin Vietnamin sodan aikaisissa tunneleissa ollutta valotonta valoa, jonkinlaista loistoa pimeässä. Kellarissa ei ollut sitäkään. Loisteputkista huolimatta se kaikki oli aivan pimeää. Näin voisi käydä, jos minä pääsisin remonttia tekemään, ajattelin. Voisin hyvinkin kuvitella tekeväni jotain tällaista. Mutta ostaa en saattaisi.
Maanantaina nousikin jo sitten kuume. Lähdin töistä hieman aikaisemmin. Ajattelin lepääväni. Tyttäreni ajatteli minun lukevan hänelle Barbababan arkkia, Teemu pukee- kirjaa ja laulukirjoja. Yritin kieltäytyä. Se evättiin.
Tiistaina ei tapahtunut juuri mitään. Koetin levätä mutta sairasvuoteeni ääreen kannettiin jatkuvasti uusia kirjoja. Oli siis veisattava. Jos sul lysti on...
Keskiviikkona olo alkoi jotenkin normalisoitumaan, aikamuotokin muuttuu. Kaikki hidastui, palasin nykyhetkeen, preeseensiin. Alan kaivata itsellenikin lukemista. Selaan läpi Helsingin Sanomat ja luen Iltalehden netistä. Metsäyhtiöt vähentävät: UPM 1600 ja Metsä Serla 550 henkeä. Paperiliiton pj Jouko Ahonen syyttää hallitusta. Sanat ovat kovia. Myös viherpiipertäjiä syytetään alan lamasta. Ahosen mukaan kas kun puuteteollisuuden ankea tila johtuu siitä, että materiaa, eli puuta, ei saada. Tämä puolestaan on metsänsuojelijoiden syy. Tehtaiden johtajat puolestaan puhuvat ylituotannosta ja kilpailukyvystä.
Myöhemmin katselen kaasuautoja. Suomessa niiden monopoli näyttää olevan tamperelaisella autoliikkeellä mistä sellaista ei annettu allekirjoittaneelle kesällä edes koeajoon. Heiltä en ostaasi vaikka ilimaaseksi saisin, huutaa pohjalainen minussa. Onneksi se on kovin pieni. Saksasta sellaisen saisi yli kolmanneksen halvemmalla. Auton siis, ei pientä pohjaalaasta. Onneksi. Mietiskelen kaasuautojen maahantuontikriteerejä. Kuinkahan helposti sellaisen saa Suomessa rekisteröityä? Tyttö kuljeskelee kirjoja kanniskellen. Piippolan vaari -kirjan muu muu siellä -kohta on hänen lempikohtansa. Mummu hän sanoo ja osoittaa kukkahattuista lehmää jolla on heiluva leuka.
Iltapäivällä tulee dokumentti Lev Trotskista. Maailmanlaajuisen vallankumouksen ideologi surmattiin maanpaossa Meksikossa. Viitisenkymmentä vuotta myöhemmin sosialistinen järjestelmä kaatui omaan mahdottomuuteensa. Nyt vallankumousta tarvittaisiin, kipeämmin kuin koskaan. Mutta ei meistä ole sitä tekemään. Laitan television kiinni ja haen uuden kurkkupastillin. Tampereen valkoisen valloittajan jälkeläinen kolmannessa polvessa on tulossa luokseni, kädessään Jos sul lysti on -kirja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti