perjantai 5. syyskuuta 2008

Suolaista ja makeaa

Maapallon pinnan peittää suureksi osaksi vesi. Ihminen on pinnanalaisesti suurelta osin vettä, sitä on noin kuusikymmentäkaksi prosenttia meissä jokaisessa. Pääosa pallossa olevasta vedestä on suolaista: Ainoastaan noin kolme prosenttia vedestä on elämälle tärkeää makeaa vettä. Suurimmat makean veden varastot ovat puolestaan jäätiköissä: Niissä on wikipedian mukaan noin seitsemänkymmentäseitsemän prosenttia kaikista makeanveden varannoista. Tai on ollut, tähän asti siis.

Torstaiaamuna herään vaihteeksi helposti. Astun pimeästä makuuhuoneesta hämärään eteiseen ja sieltä ulos sateeseen. Kurkotan käteni postilaatikkoon ja nappaan kosten lehden. Sitten lataan keittimeen nestettä ja pölyä ja röpäytän kahvit. Kone tekee raikkaasta vedestä mutaa joka tekee gutaa.

Kahvia juodessa silmäilen lehteä. Kanadan arktisilta alueilta on irronnut viidenkymmenviiden neliökilometrin kokoinen lohkare jäätä. Artikkelissa ei mainita lohkareen kuutiotilavuutta, ja kuinka toisaalta voitaisiinkaan sillä silloin pitäisi kartoittaa jäätikön syvyys. Mutta mitäpä siitä. Jää meressä on kuitenkin vain kuin kuutio lonkerolasissa. Vai onko? Lohkare sulaa mereen ja nostaa sen pintaa ja madaltaa suolaprosenttia ja vettä haihtuu merestä enemmän ja sataa enemmän ja golfvirta hidastuu ja pohjola kylmenee ja, ja, ja. Käyn vessassa. Se säästää vettä koska sitä ei voi vetää.

Ylitän pihan sulavasti kuin karibuhirvi sateenpieksemän aukean. Evoluutio on virittänyt turkkini, sade valuu rasvaisista hiuksistani kuin maustevoi kyljyksestä. Koristepensaat ovat kitukasvuisia vaivaiskoivuja. Auton ikkunat ovat huurussa, autossa haisee syksyiseltä sienimetsältä, luonnon vesivahingolta. Lattioilla ja penkeillä on kosteita vaatteita, kosteita vaippoja, kosteita leluja ja märkyydestä tahmeaa ruokaa.

Ruokatunnin jälkeen saan Äidiltä kotoa viestin pyytää näyttöä erääseen taloon. Se on hirsitalo mäen päällä, isolla pihapiirillä ja usealla tulisijalla. Se on punainen, se on maalla lähellä kaupunkia. Se on kaikkea mitä Äiti on lapsilleen halunnut tarjota. Ja se on... myyty! Laitan Äidille viestin. Äiti vastaa sonnanhajuisella viestillä. Perään tulee niin itkuinen puhelinsoitto, että pelkään hänen puhelimensa menevän oikosulkuun. Kyynelvesi johtaa paremmin sähköä koska siinä on suoloja.

Iltapäivällä sade lakkaa. Taivaalla pyörii likaisenharmaata hattaraa kuin meren mutaa. Ne ovat pilviä, noita taivaan vanupalloja. Kuin pumpuli ne pitävät kosteuden itsessään. Silti itse asiassa vain hyvin pieni osa maapallon vedestä on pilvessä; Wikipediasta haetun tiedon mukaan 0,001 prosenttia.

Kotona Äiti on itkuinen, Tytär väsyneen oloinen. Pinnoilla ja lattioilla on pumpulituppoja. Pumpu sanoo Tyttö. Äiti ei halua puhua, ilmaisee vain olevansa pettynyt talon kohtalosta. Niinpä. Raskauden loppuvaiheissa hormonaalitoiminta nopeuttaa pesänrakennusviettiä. Nyt pesä oli löytynyt, hyväksi katsottu. Olisi vain pitänyt muuttaa sinne ja poikia. Ja nyt sen teki joku toinen. Harvasanainen Äiti katoaa ovesta kohti kaupunkia ja sen hansikasliikkeitä. Tuleeko Isälle nyt rukkaset? Tuskin, lohdutan itseäni. Rukkasethan kuuluvat soidinmenoihin, tässä vaiheessa annetaan korkeintaan työhanskat ja käsketään korjaamaan jälkensä.

Korjaan siis itseni ja Pienen Punaisen Karhun kohti Etupellon asukaspuistoa. Kiikumme. Kaivelemme hiekkaa. Varomme mopopoikia. Ratsastamme porolla ja hirvellä. Viimein leikimme osto- ja myyntileikkiä leikkinakkikioskissa. Pienikokoinen myyjä myy minulle pieniä kiviä holtittomasti röhöttäen. Leikki on hauska mutta mopopojat pelottavat. Isää. Ajat ovat muuttuneet. En muista mopoilleeni leikkikentällä 1980-luvun loppupuolella. Toisaalta, kuten naapurin poika asian silloin ilmaisi: Mopoja korjataan kaksi viikkoa jotta niillä voidaan ajaa viisitoista minuuttia. Siinä ajassa en olisi edes ehtinyt leikkipuistoon Tunturillani.

Matkalla kotiin käymme kaupassa sillä tarvitsemme juustoa. Ostan voita. Kotona huomaan, että meillä on samanlaista voita neljä avaamatonta pakettia jo ennestään. Ei haittaa. Perhe-elämä on kuluttavaa joten tarvitaan runsaasti rasvaa. 

Hetkeä myöhemmin saan ahaa elämyksen linja-autoon pakkautuvasta Äidistä. Laitan pastan tulelle. Tarkastan kaapin kastikkeen varalta. Voita olisi, havainnoin. Muuta ei oikein ole. Löydän vihanneslaatikosta pienen paprikanpalan. Silppuan sen pannulle. Leivänpaahtimen vieressä puolestaan köllöttelee punainen sipuli. Silpuksi ja pannulle. Kuivatavarakaapista esiin tulee vielä kaksi kananmunaa. Rikon ne pannulle ja hämmennän kaikesta löysähköä vatkulia. Pastan kiehuttua aikansa valutan veden pois ja kaadan pastankin pannuun. Nyt lämmitän pannua hetken isolla teholla koko ajan sotkien. Vielä ripaus mustapippuria, yksi riivitty basilikanlehti ja emmentalin kanta raastettuna ja á vot: Valmiina on jotain. Samassa Äiti astuu ovesta. Hän on leppynyt ostamalla lyhdyn. 

Ruoan jälkeen Tyttö nukuttaa Äidin. Avaan television ja ihmettelen uutisia. Niissä kerrotaan kuinka Englannista on juuri lennätetty kaksisataatuhatta ankeriaan poikasta Suomeen sillä ne eivät enää itse löydä tänne. Käsitykseni mukaan ankeriaat kutevat jossain Sargassomeren tienoilla ja ajelehtivat Eurooppaan Golfvirran mukana. Johtuisivatko ankeriaiden ongelmat siis Golfvirran heikkenemisestä? En tiedä. Jotenkin minusta tuntuu kuitenkin, että se on vanhan viholliseni, Ilmastonmuutoksen syytä. Uutisissa kerrotaan myös Billnäsin ja Fiskarsin ruukkialueiden vanhojen vuokratalojen kärsivän massiivisista kosteusongelmista. Ne on rakennettu 1700- ja 1800-luvuilla ja ne ovat säilyneet kuivina siis jo muutaman vuosisadan. Johtuuko tämä kosteus sitten nykyisistä monsuunisateista vai onko talot muovitettu 1970-luvulla? Sitä ei sanota. Suljen teeveen ja avaan internetin. Iltalehden uutisotsikossa sanotaan, että meteorologit eivät uskalla antaa ennustetta loppuviikon säistä sillä ne ovat liian epävakaisia. Sammutan koneen. Äiti herää. Hän on nouseva myrsky, voimistuva tuuli ja myrskynsilmän hailakka pouta. Minä taasen olen aineen kolme olomuotoa: Olen neste, olen kiinteä, olen kaasu. Olen hereillä ja sitten en. 

Ei kommentteja: