Uudenvuoden taikoja

Elämä Joulun jälkeen on kankeaa. Iso maha hankaloittaa kulkua ja ovet pitää avata sivuttain. Autossa haisee kerosiini ilmajokisen vetokoukkuasentajan jäljiltä. Kotona on hiljaista. Äiti, Tyttö ja Poika ovat yhä Seinäjoella.

Sotalesken osa on kova. Elän yksin hiljaisessa, pimennetyssä asunnossa. Tämä siksi, että asuntomme kosteidentilojen (keittiön ja kylpyhuoneen) loisteputket ovat salaperäisesti loman aikana palaneet. Lisäksi Salaperäinen Napsu on palannut. Se kiertelee minua, napsahtelee milloin missäkin. En tiedä mikä se on. Ehkäpä haljennut ja lattian alle vuotava lattialämmitys, ajattelen.

Piha on täynnä kummallisia kuoppia. Makuuhuoneemme ikkunan alla on sekä omituinen kuoppa että eriskummallinen röykkiö. Kellään ei ole kiirettä siivota niitä pois sillä me emme ole osakkeenomistajia. Ja jos olemmekin, emme omista heidän yhtiönsä osakkeita vaan kaikkia outoja hippiosakkeita kuten purjelaiva Estellen ja Uusituuli ry:n kannatusosakkeita. Niiden paras puoli on se, että niiden hinnat eivät voi ikinä laskea koska ne alkujaankin ovat olleet lähinnä nimellisiä.

On vaikeaa nukkua kun saa kerrankin nukkua yksin ja niin poikittain kuin vain haluaa. Käperryn sikiöasentoon sängyn kulmaan ja pingotan Äidin yöpuvun tyynyliinaksi. On pimeää. Tuuli ulvoo ja Napsu napsahtelee ympäri olohuonetta ja tupakeittiötä. Mahtaakohan se sittenkin liittyä talon halki kulkevaan maankuoren repeytymään, siirtolinjaan, ajattelen. Olen Kalle irtautumassa päätalosta, paritaloksi haikaileva rivitalonpätkä.

En saa mitään tehtyä töissä. En saa mitään tehtyä kotona. En saa mitään tehtyä näiden kahden välillä.

Illalla avaan television ja viimeisen konvehtirasian. Tuijotan dokumentteja. Tuijotan sarjoja. Tuijotan mainoksia. Tuijotan, tuijotan. Äkkiä huomaan konvehtirasian ensimmäisen kerroksen tyhjäksi. Oksettaa. Ikeniä särkee. Silmiä särkee. Pesen hampaat jollakin kaapista löytämälläni ekologisella mönjällä. Se maistuu homeelle ja siitä jää ikäviä rakeita hampaisiin. Ikenistä vuotaa verta. Jälkipesen hampaat uudelleen Tytön muumitahnalla. Sitten käperryn vuoteenkulmaan ja pidättelen oksennusta. Aamuun asti.

Joulutukki

Joulu painaa päälle maalta, mereltä ja ilmasta. Siltä ei voi välttyä missään. Se tunkee korviin autoradiosta ja sumentaa näkökentän katujen yllä riippuvilla valoilla. Se on hajutonta ja mautonta kaasua, häkää, joka leijuu kaikkialla kuin pahanlaatuinen hernerokkasumu.

Me lähdemme Joulunviettoon jo Sunnuntaina. Ensin matkaamme Valkeakosken tienoville Tampereen Mummun ja Papan huvilalle. Ja siellä jos jossain, ajattelen, ilmassa leijuu jotain. Ilma on lisäksi keväisen lämmin, nurmi vihertää. Parkkipaikan vieressä ojassa on muutama päivänkakkara täydessä terässä. Tästä ei talvea tule, tuumin. Olen yhtä väärässä kuin aina. Jo ensimmäisenä yönä pakkanen laskee ja maa peittyy hennon lumiharson alle. Me huomaamme sen vasta aamulla. Illan tuijotamme liekkiiin, kuuntelemme kuinka makkara paistuu, rasva pihisee ja kuoret halkeavat. Tyttö innostu dippaamaan omaa palastaan vahvaan Turun Sinappiin ja Poika huutaa silloin tällöin pienet kannustushuudot.

Maanantaina poikkeamme Tampereeelle shopittelemaan. Siellä on kaameaa. Tavarataloissa pimputtuu joulurallatusten raiskaukset ja kaikkialla on liikaa ihmisiä. Me olemme pääkaupungista tulleita metsäläisiä. Ainakin Isä, minä siis. Koetan paeta Mummolaan. Karkumatkani huomataan ja yht´äkkiä pakoauton takapenkillä onkin epämääräinen luku lapsia. Äiti jää Pojan ja Tampereen Tädin kanssa kaupungille korttia vinguttamaan. Kiitän onneani, että kyseessä on postikortti eikä mikään luotollinen muovinpala.

Palaamme kaupungista vasta hämärän laskettua. Ideapark on omituinen kaupallinen tekokuu joka vilahtaa ohitsemme männynrunkojen lomasta.

Huvilalla Tyttö repii lastenkirjoja. Se tuntuu pahalta. Yksi eteeni ajelehtiva sivu on Richard Scarryn englanninkielisestä lastenkirjasta. Hassu eläinhahmo kiskoo perässään tukinviipaletta. Sen nimi on Yule Log, joulutukki. Oikeammin vielä joulupölkky. Muistelen, kuinka isäni aikanaan käänsi suomalaista joulutraditiota englanniksi kanadalaiselle vaihto-oppilaalle. Siitä pitäen meillä onkin vieraillut Jouluvuohi, Christmas Goat. Katson wikipediasta mitä se tuntee pölkyn alkuperästä. Yllättäen kyse ei olekaan juhojuntus-tyylisestä hassujutusta vaan totisesta traditiosta joka tulee yhtä syvältä Euroopan pakanallisesta historiasta kuin kotoinen pukkimmekin. Mietiskelen tukin alkuperäistä funktiota, pukkihan oli ilkeä hahmo joka kiersi talosta taloon viinaa kerjäten. Ehkäpä tukin tehtävä oli laulun sanoin tuoda valo pimeään, ajattelen.

Aattona teemme Papan ja Tytön kanssa kierroksen Tampereen Mummun ja Papan ystävien luo. Joulutukkeja ei näy ja pukkeja olemme me. Tyttö innostuu huomatessaan kissan eräässä lahjapisteessämme. Isäntä innostuu tästä ja näyttää meille täytetyn metson sekä pulun. Lintu Tyttö ääntää oikeaoppisesti. Myöhemmin poikkeamme Ideaparkissa. Se on juuri sellainen kuin sen kuvittelinkin olevan enkä usko sinne enää meneväni.

Joulupäivänä karavaanimme siirtyy Seinäjoelle. Tämä on inhimillistä aiempiin jouluihin verrattuna. Silloin olemme ajaneet tuon välimatkan jouluyönä. Viime vuonna Tyttö heräsi Parkanossa ja itki koko loppuyön. Ja radiosta tuli jostain syystä vain joululauluja sekä Juice Leskistä. Niin nytkin. Surffaan kanavia mutta en pääse irti Siasta, Mustan auringon noususta enkä muistakaan Leskisen lauluista.

Seinäjoella meitä odottavat notkuvat pitopöydät. Ne notkuvat herkkujen painosta, eivät silkkaa löysäjalkaisuuttaan niin kuin kotona. "Jos vaari olisi täällä niin hän kyllä ruuvaisi jalat isolla avaimellaan" muistaa Äiti aina sanoa. No nyt ollaan Vaarin luona. Eivätkä jalat notku. Edes Vaarilla.

Neljän päivän tukevan syönnin jälkeen palaan kotiin. Olo on kuin kolmen erämaassa vietetyn ryyppyviikon jälkeen: Tunnen itseni kuivan pöhöttyneeksi. Olen pöydälle unohtunut suolakurkku joka himoitsee nestettä. Ruiskin suuni kauttaa sisääni virkistäviä vesiä enkä kaipaa ruokaa lain. Loppuvuotena. Eikä radiostakaan enää tule joululauluja, pelkkää Leskistä vain. Mutta ei se mitään sillä Sika olen minä.

Lelut olemme me

Kaasu pörisee Pojan suolistossa. Poika itkee iltaisin. Hampaat kyhnyttävät Tytön ikeniä. Tyttö itkee öisin. Äiti on valokuva Romanialaisesta aaveesta. Isä pirinarkkarin lailla sinne tänne säntäilevä kofeinisti. Suurimmat erot hänen ja amfetaministin välillä ovat pilkun paikka vartalon rasvaprosentissa.


Keskiviikkona ajamme Lelukauppaan. En tiedä mitä odottaa ja hämmästyn silti. Jo matkalla valtavan parkkipaikan toiselta laidalta toiselle vartija huutopysäyttää meidät mahtavalla karjaisulla. Meitä ei onneksi pidätetä. Eikä puhutella. Vauvan peitto vain oli pudonnut ja vartija halusi sen meille ilmoittaa. Hyvä niin. Pidätyskykyni ei olekaan enää nykyään kummoinen. Kiitos kaiken sen kahvin.

Kauppa on valtava. Täynnä lirputtimia ja lärpyttimiä, muovia, kumia ja erilaisia naamioita. Tyttö hihkuu innoissaan, Poika maata retkottaa ostoskärrynsä turvakaukalossa ilmeettömänä kuin kaiken nähnyt kalpea buddhapatsas. Rullaamme kärryillä lelusoitinosastolle. Siellä on oikeita sähkökitaroita, kosketinsoittimia ja diskopalloja. Paukuttelen rumpukonetta innoissani ja kilkuttelen etydeitä samanlaisella flyygelillä kuin Tenavien Amadeuksellakin on. Saan Tytöltä aplodit, Äidiltä pahan silmän. Missä nämä lelut olivat seitsemänkymmentäluvulla, mietin. Käsittääkseni leluni koostuivat sokerikorpuista, porkkanoista ja kuulakärkikynän jousista. Myöhemmin sain kirveen ja tein hyppykengät olohuoneen sohvan joustimista.

Siirrämme karavaanimme nukkehyllyyn. Tyttö hihkuu innoissaan nähdessään katossa voimailevan apinan. Kännykkään pälpättävä rouva koettaa varastaa Pojan. "Hei," hän huutaa kännykkänsä, "joku on hylännyt kärryt tänne! Mä otan ne!" Onnistun hakemaan Pojan takaisin häkeltyneeltä rouvalta mutta olen sokeutua kännykkään pälpättävän papan neuvojen ohjaaman mummon etusormeen. Tämä ei ainakaan suoranaisesti nostata joulumieltä, tuumin.

Nukkehyllyjen luona kolme Äiti Teresan Rakkauden Lähetyssisaret -nunnajärjestöön kuuluvaa nunnaa tutkii Bratzeja. Me kierrämme katsomaan autoratoja. Scalextrics olisi hyvä ostos, mietin. Sen moduulit kun ovat säilyneet muuttumattomina vuosikymmeniä.


Kaupassa on myös puuleluja. Mutta niitä on vähän. Niitä on niin vähän, että jos tulisi joltain toiselta planeetalta niin voisi kuvitella muovin olevan Suomessa puuta yleisempää. Muistelen kuinka isäni vei minua toisinaan Lentokonetehtaan propelliveistämön jätelavalle rakentelupuita hakemaan. Tuntuu, kuin se olisi ollut kokonaan toisella vuosituhannella, ajattelen. Sitten ymmärrän sen olleen.


Rullailemme kassalle ja olemme törmätä kikattelevaan nunnalaumaan. Tällä kertaa he ovat tutkimassa Barbeja. Kassan vieressä on puisessa kehikossa pattereilla toimivia käveleviä eläimiä. Tyttö katsoo niitä ihmeissään. Ne ovat kuluneita ja nuhjuisia ja ne ovat jotenkin ajautuneet kehikon keskelle toisiaan kyhnyttämään


Kotipihassa naapurin mies on juuri nousemassa autostaan. Satumme parkkipaikalle usein samaan aikaan. Hän on taloyhtiömme puheenjohtaja. Hän katsoo meitä kummissaan Tytön tervehdittyä häntä sanomalla "Hei, apina!" Siihen on vaikeaa lisätä mitään. Edes sitä, että eihän tässä nyt Isän mielipiteitä maailmalle kuuluteta vaan kerrotaan juuri nähdystä leluapinasta.

Porvoon mitalla

Aika ottaa muodon. Ensin se on suorakaide mutta alkaa pian käyristymään. Siitä tulee half pipe jonka reunuksilla väsyneet vanhemmat tekevät temppuja.

Perjantaina Eno tulee kylään. Tytön mielestä se on hauskaa. Tyttö kutsuu Enoa ensin Sedäksi ja sitten Vaariksi. Poikaakin naurattaa. Toisinaan. Hymyn hyydyttääksemme sullomme koko kerhon autoon ja kierrätämme Enoa katsomassa kuluneen vuoden aikana katsomiamme taloja. Ensin poikkeamme Papan talolla. Se on rintamamiestalo 1940-luvun lopusta. Siinä oli rosteriset putket, kummallinen elintasomöhkylä, paha mätävika huonosti suunnitellussa alapohjassa, öljyn läikittämä piha ja pihasauna. Se on sittemmin remontoitu. Ikkunat on vaihdettu uusiin. Julkisivu on maalattu. Piha on asfaltoitu. Sauna sahattu kahtia ja takapihalle on rakennettu kaksi toisiinsa kytkettyä erillistaloa. Toisessa palaa valot. Papan talolta ajamme takaisin ohi Kolmen vesivahingon rivitalon. Sen välittäjä muisti meidät monta kuukautta. "Hei, te olette ne jotka haistelee!" No. Vesivahingosta jää haju asuntoon. Sellainen makea tuoksu, imelletyn joululaatikon löysä lemu. Ohitamme vanhan VR:n huvilan sementtialapohjineen ja vesivahinkoineen. Ja sen Matarin talon jonka tarjousta tehdessä myyjä lakkasi hymyilemästä ja sanoi: "Tää on nyt kyllä niin huono, että en edes tiedä viitsinkö viedä tätä eteenpäin." Eikä vienyt. Sielläkin asuu joku muu. Ohitamme vielä pienen punaisen hirsitalon jonka piharakennukseen hirsi oli perinnekorjauksen mukaisesti tehty maalatusta uretaanista ennen kuin palaamme takaisin kotiin.

Lauantaina pakkaudumme perhefarmariin ja ajamme Porvooseen. Kaupunki on kuin kaunis karamelli joka alkaa jossain vaiheessa särkemään hampaita. Kävelemme. Katselemme. Tyttö on patapumissa selässäni, poika vaunuissa selällään. Äiti ja Eno kiertelevät liikkeitä. Me liikkeiden edustoja. Kiinnitän huomiotani liikkeiden ikkunoita enemmän itse kaupunkiin, sen arkkitehtuuriin, rakennusten kuntoon. Ikkunoihin. Maalipintoihin. Kattoihin. Kivijalkoihin. Niihin kiinnitän huomiota helpoiten. Talojen kivijalkoihin. Olen kumarassa kulkeva Notre Damen kellonsoittaja jonka kyttyrällä on oma ja itsepäinen luonne. Ja pienet jalat jotka potkivat selkääni. Onneksi niissä ei ole kannuksia, ajattelen. Toisaalta, jos olisi, niin olisin varmasti ne ansainnut. Patapumin vatsaremmiä ei ole suunniteltu mahakkaille ja Porvoossa on kylmää. Pakkanen puraisee makkaroitani ja niitä alkaa kutittaa. Poikkeamme kahvilla.

Sunnuntaina käymme Tuomaan markkinoilla. Tänne ei Epäilevä Tuomas mahtuisi, ajattelen. Ainakaan kulutusyhteiskuntaa kyseenalaistava Tuomas. Vaan eipä sellaisia taida ollakaan. Poika nukkuu taas vaunuissa, Tyttö tapittaa rävähtämättömin luomin kojuja. Ostamme kalalautasen grillimakkaralla. Takanani seisova täti kääntyy pois sillä hänen mukaansa paikan annokset ovat aivan ylisuuria. Mutta hänpä ei tiedäkään, että meidän annoksellamme ruokitaankin neljä ihmistä. Sitä ei tiedä edes toiveikkaasti grilliteltan katolle ulostava suuri merilokkikaan. Kolme ihmistä suoraan ja yksi välillisesti.

Yksinäinen Vietnamin lippu liehuu Aleksanterinkadulla jouluvalojen alla. Se verhoaa vanhan Vakuutusyhtiö Salaman tekstiä niin, että kaksi ensimmäistä kirjainta peittyy. Lama. Kultaisin kirjaimin. Tästäkö se Sarasvuo uneksi? Emme tiedä. Me nousemme juuri ilmaan half pipen reunalta. Kellumme hetken ilmassa ja käännymme takaisin alas. 

Lumiukon karvat

Eräänä päivänä sataa taas lunta. Sitä alkaa ripsuttelemaan heti aamusta ja sade jatkuu iltaan asti. Ei sitä kovin paljoa tule, ihan niinkuin lumeeksi vain. Silti sekin tekee hyvää. 

Työpäivät venyvät ikuisuuden mittaisiksi. Terveellinen dieetti on unohtunut. Isän ravinto koostuu lähes yksinomaan eri teurasjätteistä prässätyistä mikropitsoista. Tyttö ei tahdo nukahtaa iltaisin. Hänen nukuttamisensa on nyt Isän velvollisuus. Yleensä Tyttö viedään nukkumaan hieman yhdeksän jälkeen mutta hän nukahtaa vasta tunnin kuluttua. Isälle tämä on hankalaa. Bloginpidolle tuhoisaa. Tunnin nukutuksen jälkeen Isä hoippuu olohuoneeseen unesta sekaisena mutta elpyy puoleenyöhön mennessä taas ylivirkeäksi.

Keskiviikkona Äiti vie Tytön ja Pojan ulos. Isä on töissä. Poika nukkuu vaunuissa ilman kantokoppaa sillä se on autossa ja auto Isän työpaikan edessä. Äiti ja Tyttö rakentavat tukevan, lyhytkasvuisen lumiukon. Tytön mukaan sen nimi on Mummu. 

Taloyhtiön pari viikkoa aiemmin kaivamat salaojakannet ovat yhä avoinna. Niiden päällä on lumenpeittämiä lankkuja. On ihme, että kukaan ei ole pudonnut sellaiseen, ajattelen. Taloyhtiön kerhotilan oven yläpuolisen lampun kupu on tippunut alas. Oveen on liimattu keltainen post it -lappu: Viherkokous siirretty. Olen flunsassa / kuumeessa. Jaakko.

Lumen sulaessa taloyhtiön huoltomies puhdistaa käytävät polttomoottorilingolla. Hiekkainen nuoska lentää harvojen lingon tieltä syksyllä kaatamatta jääneiden syreenien päälle.

Ilman yhä lämmetessä lumiukko kallistuu taaksepäin ja sen raajat aukeavat. Hiekka paljastuu lumipinnan alta kuin tuhruisen härski karvoitus. Pojat ajavat mopoillaan Mikkolantietä yöhön. Meillä valvotaan.

Kiinalainen maitojauhe

Hitaasti kuin jokilaiva etenemme kohti vääjäämätöntä. Kohti lumetonta joulua, kohti pimeyden sydäntä. Laulu- ja soitinyhtye Northern Kings julkaisee albumillisen kikkeliheviksi muunnettuja vanhoja rallatuksia. Ne valtaavat radioaallot. Blogin pitäminenkin vaikeutuu. Tuntuu, että pienet asiat kasvavat kunnes niistä tulee ylitsepääsemättömän isoja. Ja kaiken lisäksi sataa. Jatkuvasti.

Tiistaina varaamme Pojalle ajan lääkäriin. Pääsemme vastaanotolle jo torstaina sillä kyseessä on yksityinen vastaanotto.

Lääkärikeskuksen valotaulussa surisee siivekäs hunajaa keräävä hyönteinen. Ne ovat olleet aiemmin ahkeruuden esimerkkieläimiä, nyttemmin kaiken katoavaisuuden kuvia. Vastaanottotilassa kuhisee kuin pesässä. Me olemme myöhässä, kuten tavallista. Virkailijaa se ei haittaa sillä täällä eletään markkinatalouden mukaan. Vuoromme on annettu eteenpäin ja joudumme odottamaan. Odotan Pojan kanssa puoli tuntia ennen kuin vuoromme uudestaan sattuu kohdalle. Sitä ennen ehdimme nähdä paljon sairautta ja surkeutta, monia kyyneleisiä silmiä ja alas painettuja päitä. Tohtori tutkii Pojan kertomani perusteella ja sanoo sitten, että koliikkia vain esiintyy eikä tässä välttämättä ole mitään lääketieteellistä syytä. Sitten lääkäri tutkii Pojan nenän ja kuuntelee sydänäänet ja kertoo, että nykyään on voitu todeta monen koliikin johtuvan kuitenkin erilaisista allergioista. On siis mahdollista ostaa kokeeksi kallista äidinmaidon vastiketta ja katsoa, miten uni alkaa maistumaan. Tämän lisäksi tohtori ehdottaa vatsalaukun röntgeniä. Se kuulostaa kalliilta ja sitä emme nyt ota. Autolla Äiti ja Tyttö ovat nukahtaneet höyrynpeittämien ikkunoiden taakse. 

Ajamme Itäkeskukseen ja ostamme apteekista äidinmaitovastiketta. Se maksaa 57 € ja siitä saa kolme litraa valmista juomaa. Kotona sekoitamme pienen koe-erän. Se haisee karmealta. Mutta sitä juotuaan Poika ei itke. 

Seuraavana päivänä vaippaan on tullut runsaasti kakkaa. Se ei ole makeantuoksuista, toffeenkaltaista vauvankakkaa. Se on kirkkaan vihreää ja siinä on kovia ryynejä kuin pieniä muovikuulia. Päätämme lopettaa jauheen antamisen. Vastineeksi Äiti lopettaa kaikkien maitotuotteiden käytön. Kokeeksi.

Täysikuu

Täysikuu. Ja unettomuus. Lapset ovat levottomia ja heräilevät itkien.

On yhä pimeää kun astun ovesta. Olen sopinut asiakastapaamisen jo puoli kahdeksaksi eikä minulla ole ollut aikaa tehdä eväitä. Sinihaalarinen mies huikkaa morjekset ärrää sorauttaen. Hän etsii vesimittaria. En osaa auttaa.

Asiakas on jo ovella kun pääsen perille. Onneksi tapaaminen ei kestä kovin kauaa. Jo vajaan minuutin päästä olen matkalla markettiin ostamaan mikroruokaa. En osaa päättää ostanko jauhelipitsan vaiko jauhelihametvurstipitsan. Ostan molemmat. Minä. Entinen kasvissyöjä.

Lauantaina luulen saavani nukkua myöhään. Luulo on väärä. Nousen Tytön kanssa jo ennen Pikku Kakkosta. Tiskaan. Vaihdan Tytölle kuivat. Lämmitän puuron ja syötän. Sitten saan hetken rauhan ja teen itselleni valtaisan metvurstileivän. Sen rasva imeytyy suoraan verisuonieni seiniin. Valkoista, kovaa rasvaa. Se antaa lämpöä, se antaa jaksamista päivän töihin.

Pojan vatsahieronta on edennyt viimeiseen kertaan. Menemme kaikki. Tyttö rynnistää heti hierojan lelulaatikolle. Hieronnan jälkeen ajamme Vantaanjoen tulvaniittyjen halki Haltialan kotieläinpuistoon. Näemme kaksi lehmää, sonnin, lampaita, varpusia, kalkkunoita ja kanoja. Tyttö on tohkeissaan. Poika nukkuu.

Haltialasta jatkamme Vantaan Rekolaan. Menemme katsastamaan siellä myytävää taloa päivänvalossa. Päivänvalon lisäksi olen varannut mukaani uuden taskulampun. Talo näyttää kivalta harmaasta kelistä huolimatta.  Lupaamme miettiä tarjoammeko. 

Kotona uneksimme taloja. Mietimme Rekolan taloa, Tuomarilan taloa, Siuron taloa, Porvoon taloa, Matarin taloa ja kaikkia muitakin taloja. Poika itkee. Koko yön.

Taloja, vain taloja

Maanantai. Maa on lumen peitossa. Se on paksua ja painavaa ja sitä on noin kolmenkymmenen sentin kerros. En löydä lumiharjaa enkä hansikkaitani ja joudun puhdistamaan auton ikkunat paljain käsin.

Työmatka on pitkä, viimeiset metrit kestävät ikuisuuden. Koetan kolmea kautta ja jään joka kerran jumiin. On jätettävä auto mäen alle. Lumisade jatkuu töihin päästyäni. Iltapäivällä käyn viemässä auton parkkihalliin sulamaan. En ole ainoa joka on keksinyt tämän: Hallissa höyryää, kostea ilma lyö vastaan heti nosto-ovilla.

Työpäivä on jähmeää tervaa. Ulkona sataa lunta. Sitä tulee päivän mittaan yli kaksikymmentä senttiä lisää. Se on paljon eikä aurauskalustoa näy. Auraamattomat kadut yhdistettynä työpaikkani lähiseudun nuhjuiseen dekadenssiin tuovat 1970 -luvun mieleen. Kuvittelen pojat roikkumaan bussien takapuskureihin, höyryn nousemaan lunta luovista miehistä. Paitsi että bussit ovat poikittain risteysalueilla ja palveluyhteiskunnan miehet luovat jotain seinien sisällä. Kirjoitan kiinteistönvälittäjälle kirjeen Tuomarilan talosta ja kerron, että katselemme tällä hetkellä muutamaa muutakin taloa mutta pidämme mielemme avoinna Tuomarilan suhteen. 

Illalla menen oppilaitokseen. On ruotsintuntien aika. Aivoni höyryävät ja leikkaavat sitten kiinni. Parini valittaa opettajalle, että ei halua olla työparinani sillä osaan kieltä liian hyvin! Illalla kotona Äiti kertoo välittäjän soitelleen. Puhelimesta kun onkin akku lopahtanut.

Tiistaina tapahtuu ihme: Huoltoyhtiön auto kaahaa työpaikan eteen ja auraa lumet pikapikapikaa. Seison suu ällistyksestä auki ikkunan edessä. Sitten puhelin pirahtaa. Isännöitsijä on tulossa tarkastamaan kiinteistöä muutaman minuutin kuluttua. Se siitä ja se niistä itsenäisistä ja ahkerista huoltomiehistä. Oma etu on paras etu ja oma suu lähimpänä. Huoltomies auraa jalkakäytävät jotta esimiehensä ei liukastuisi. Tässä on oma kiero logiikkansa, myönnän itselleni. Muistan miehen, joka vuosikymmen sitten kantoi ämpärillisen sepeliä julkishallinnollisen työpaikkani tuulikaappiin. Kysyttäessä hän kertoi heittävänsä hiekkaa byrokratian rattaisiin.

Olen töissä vain aamun raikkaimmat hetket, sinisesta valkoiseen, sillä asunnonvaihdon lisäksi meillä on vaihtunut pankkitoimihenkilö. Marssin pankin korskeaan toimipisteeseen Suomen armeijan vuoden 1956 -mallisissa hiihtosaappaissa ja koinsyömässä villapaidassa. Toki näiden lisäksi vaatetukseeni kuuluvat myös housut ja muut tykötarpeet mutta paita ja saappaat ovat silmiinpistävimmät osaseni. Pankkitoimihenkilö tarkistaa henkilöni pienestä muovinviipaleesta. Hän laatii kulutuksestamme ja tulotuksistamme taulukon kertomani mukaan. Lisälainalupaus on voimassa vain kaksi kuukautta, virkailija sanoo kun astun pankin ovista. Mitäköhän sitten tapahtuu, mietin. Mahtaakohan turkoosi farmariautomme muuttua samalla kellonlyömällä kesäkurpitsaksi? Se vasta olisikin jotain.

Pankin jälkeen käyn hakemassa muun perheen kotoa. On taas mentävä. Asuntonäytölle. Matkalla soitan Tuomarilan talon välittäjälle. Kerron, että olemme taas vierähtäneet enemmän hirsitalon suunnalle mutta pidämme Tuomarilankin mielessämme. 

Tutkimme taloa virkein silmin, avoimin sieraimin ja luvatuin lainoin. Kiinteiden keittiönkaappien ja ulkoseinän kulmauksessa on paksua seittiä. Kädellä koskettaessa se on elastista, siitä voi pyörittää pieniä harmaita palloja. Me pyöritämme. Välittäjän mukaan talon on remontoinut erittäin taitava kirveksen käyttelijä omaan käyttöönsä. Lattioissa on mineraalivilla lisäeristeenä ja pohjois- sekä itäseinillä mineraalivilla on hirren ja julkisivulaudoituksen välissä. Perinnerakennusintoilijoina tiedämme sen olevan pahasta. Sisäkatot ovat kodikkaasti lenkollaan ja lattia joustaa jalkojen alla. Käyn ottamassa digikameralla kuvia alapohjasta ja ihmettelen osittaiskellaria. Siinä on valettu betonikatto mutta holvatut tiiliseinät. Talossa on yhden viidesosan alalla betoninen alapohja ja keittiö vesipisteineen sijaitsee juuri tällä osalla. Muualla on tuulettuva rossialapohja. Sen tuuletus on tukittu ja siellä on ummehtunut ilma. Kosken lähintä niskahirttä. Se tuntuu nahkealta. Julkisivu hilseilee pahasti vaikka maalipinta on vain kymmenen vuotta vanhaa. Otan maalia sormiini. Se ei veny vaan raksahtaa poikki. Lisäeristyksen kohdalla laudoituksen alla on tuulensuojalevy. Se on märkä. Kättelemme välittäjän ja laskeudumme kalliolta. Kävelypolun oikealla puolen maisemaan aukeaa asuntomessualue, vasemmalle jää kallellaan tönöttäviä röttelöitä ja tuhruista metsää. Pieni puro halkaisee maiseman kahtia kuin lumessa kiemurteleva tumma käärme. Myytävä kiinteistö seisoo tukevasti oman kallionsa päällä, kaikkea sieltä ylhäältä halliten. Tunnen hillitöntä halua omistaa tämä maisema, tämä hetki lumisen niityn laidalla. Kotiin päästyämme istun koneelle ja koetan kirjoittaa blogia. Se ei onnistu.

Keskiviikkona on Äidin syntymäpäivä. Ja Isän työpäivä. Normaalia arkea, siis. Mannerheimin lastensuojeluliiton lastenhoitaja tulee iltapäivällä pariksi tunniksi ja illalla Isä vie koko perheen ajelulle, asuntoesittelyyn. Tällä kertaa suuntana on Vantaan Rekola ja sunnuntaina netistä löydetty hirsitalo. Se on oikein mukava. Siinä on Isän Äidille lupaama mansardikatto ja se sijaitsee rauhallisella alueella. Talon omistajan iäkäs isä esittelee taloa. Hän häkeltyy kun esittelen perheemme. Hänen tyttärellään kas kun on väliviivaa myöden sama nimi kuin lasteni äidillä. Tytön hyllyssä on Panu Kailan Talotohtori. Talon vintin sauna on purettu niskahirsiin saakka. Myyjän isän mukaan siksi, että tytär on halunnut varmistaa, että sauna ei ole aiheuttanut kosteusvaurioita. Meille se sopii. Parempi sellaista on ostaa missä rakenteet näkee kuin Kinder-yllätyksen tyylistä suljettua rakennetta. Ja äkkiä kaikki on taas avointa, kortit on jaettu uudestaan ja pitäisi vain tietää mistä pelistä on kyse ja kenen kanssa pelaamme. Runoilija Erkki Kuparia vapaasti lainaten elämässämme on nyt taloja, vain taloja.

(Toinen) Päivä neuvolassa

Poika hilluu valveilla neljään asti. Istun rävähtämättömät luomet sylissäni olohuoneen sohvalla ja tuijotan pimeää risukkoa. Tästä on sohvaantuminen kaukana, tuumin itsekseni. Äitikin on levoton. Hän ei saa nukuttua Pojan ja Isän valvoessa vaan tulee sohvalle viereemme. Hänen ihonsa näyttää pelottavan kalpealta kuunvalossa. Äiti on sulautumassa asunnon tapetteihin, muuttumassa tuulessa heiluvaksi lakanaksi.

Jostain syystä tiistaina on taas neuvolapäivä. Nyt tarkastetaan, Äiti, Tytär ja Poika. En tiedä miksi isejä ei tarkasteta. Ehkä herra Ylppö ei nähnyt siihen mitään syytä? Herra Ylppöä ajatellessa mieleeni tulee toinen kalju herra Ylppö. Koskahan Maj Karmalta pölähtää uusi levy markkinoille? Neuvolantätien mukaan kaikki ovat kunnossa. Tytön painopituuskäyrä kulkee omaa linjaansa hieman keskiverron alle, Pojan painolinja on ylöspäin töröttävä viiva. Painoa onkin tullut viikossa yli kaksisataa grammaa. Hienoa. Kyllä siihen on huulet ruvella imettykin.

Vantaanjoki on haaleaa kahvia jonka pinnalla on vaahdotettua maitoa kun ajamme neuvolasta kotiin. Lähden toviksi takaisin töihin ja sitten menemme katsomaan taloa Espoon keskuksen ja Tuomarilan väliin. On pimeää kun pääsemme perille. Ajamme alas Kirkkojärven entiseen rantaan. Jalkapallokenttien nurmi vihertää, katuvalot loistavat keltaisina Tuomarilan aseman viereen rakennettujen uusien talojen edustoilla. Eksymme hieman. Viimein oikea talo löytyy synkän kuusiaidan takaa. Se on harmaa, rapattu rakennus ja todella kiva. Se ei ole vain kodinaihio vaan kalusteitamme vaille valmis sellainen. Siinä on 1950-luvun tyyliset keittiönkaapistot, lautalattiat ja iso leivinuuni. Se ei ole hirttä eikä siinä ole puuhellaa. Mutta sitä jotakin siinä on. Kerromme välittäjälle, että haluaisimme tulla katsomaan taloa uudestaan valoisalla. Välittäjä ilahtuu. Lähdemme kotiin. Tuomarilan asemaa ohittaessamme näemme liekkien roihuvan asemalaiturilla. Näen poikajouokon leikkien ympärillä. Joku heittää jotain liekkeihin kuin tulta sammuttaakseen mutta liekit roihahtavat vain isompina. Mietimme omia lapsiamme Tuomarilan teineinä, nuorina aikuisina.

Vantaanjoki on suklaanruskea kaula johon lenkkipolun valot heijastuvat helminauhana. Poika huutaa koko yön, Tyttö nukkuu Isän ja Äidin vuoteessa kuivuneessa äidinmaitolammikossa.

Keskiviikkona soitamme Tampereen Papalle ja pyydämme hänet mukaamme uusintanäytölle. Olemme pyytäneet sen torstaiksi sillä silloin on taas isyysloman aika. Mutta torstai ei tahdo tulla; Poika itkee melkein koko yön ja Tyttökin heräilee tunnin välein.

Torstaina havahdumme junan tuloon. Me olemme Oulunkylässä, juna ja Pappa Pasilassa. Onneksi Papalle maistuu vielä kupponen kahvia, yksi päivän monista.

Talon omistaja on tullut myyjän kanssa paikalle. Kierrämme ensin pihaa, sitten taloa keskeltä ylös ja alas. Paikka on viehättävä. Ja hyvin tehty. Omistaja on dokumentoinut työvaiheita ja työ on tehty vanhaa kunnioittaen. Katsomissamme kohteissa tämä on harvinaista herkkua. Pappakin on vaikuttunut. Palaamme kotiin sillä Pojalla on vyöhyketerapia. Hierontapaikka ei ole suljettujen verhojen takana Vaasankadulla vaan säällisesti pakilalaisen autotallin perällä. Poika huutaa koko hieronnan. Ja illan, ja suurimman osan yötä karmeita pieruja päästellen. Haisee ihan Vaarilta, Äiti sanoo nostalgisesti.

Perjantaina laskemme rahkeitamme, mietimme menoja, tutkimme tuloja. Päätämme tehdä tarjouksen. Varovaisen toiveikkaan tarjouksen. Saadaksemme kodin, soman kodin, ikioman kodin, juuri meille sopivan kodin. Välittäjä antaa Tytölle valkoisen pupun. Pupulle koti, Tyttö sanoo.

Perjantai-ilta on pitkä. Seinäjoen Mummu on mennyt virtuaaliseksi; hän laittaa facebook-minälleni viestin: Ookko saanu yhtään nukuttua. No oonhan mä, vastaan. Mutta vähän. Poika on huutanut melkein koko yön, Äiti istunut Poika sylissä sohvalla. Lauantai-iltana saamme välittäjältä viestin: Myyjä on esittänyt vastatarjousta. Se on melko korkea. Oikea kauppahinta lienee näiden kahden välissä, mietin. On maamme köyhä, siksi jää muistan jonkun joskus perustelleen veden kiinteää olomuotoa kotimaassamme. Vastatarjous tuntuu musertavalta mutta samalla jotenkin vapauttavalta. Poika nukkuu koko yön itkemättä, ensimmäisen kuukauteen.

Sunnuntaina palaamme radallemme, meidän tapauksessamme asuntonäytöille. Ulkona tupruttaa lunta. Se on paksua ja märkää, tiet ovat liukkaita. Ajamme Espoon perämetsiin, Kauklahteen saakka. Siellä kas kun on nähty yksinäinen hirsitalo. Se sijaitsee omassa rauhassaan korkean kallion päällä, vuoden 2006 asuntomessualueen vieressä. Alue on hieno mutta siellä on useita myyntiesittelykylttejä. Variston 1977 messualue palaa mieleeni. Ja sitten muistan kaikki muut talot joita olemme vuoden aikana käyneet katsomassa. Taloja, joiden ovenpieleen on ruuvattu Vuoden puutarha -kylttejä 1960- ja 1970- luvuilta. Kaikki rappeutuneet talot, raunioituneet talot ja kaikki talot jotka on peruspilattu muovilla. Ja vastapoolina vastatarjoustalo: Talo, jossa kaikki on tehty huolella ja rakkaudella, oikeilla materiaaleilla ja ylös kirjaten.

Illalla katsomme vielä netistä taloja. Löydämme jälleen uuden hirsitalon. Tutkailemme sitä. Ulkona tuiskuttaa. Äiti laittaa jouluvalon keittiön pöydälle. Kuvaan ikkunan takana raivoavaa lumimyrskyä. Pojan sieraimessa heiluu kuivunut räkäpallukka. Laitan kameran pois. Tämä kuva vellijauheineen ei saa päätyä yleisen syyttäjän nähtäviin. Ja sitten, aivan yht'äkkiä on hiljaista. Poika on nukahtanut. Ulkona lumisade yltyy. Samaistun jouluun. Soitan netistä Johanna Kurkelan Jouluyö, juhlayön ja menen itsekin nukkumaan.

Kätkijä

Mitään ei löydy. WC-pöntössä kelluu kananmunakennoja, paperikorissa on palikoita. Kaukosäätimet katoavat. Erityisen riskialttiita ovat kaikki Poikaan liittyvä tavarat, vaipat, koliikkilääkkeet ja muut sellaiset.

Sunnuntaina Äiti ja Poika saavat nukkua. Isä ja Tytär nousevat. Televisiosta tulee Samu ja Salla. Se on yksi Tytön suosikeista heti Muumien jälkeen. Tyttö rauhoittuu hetkeksi sinisen ruudun hypnoosiin. Olemme television vastustajia mutta sellainen meillä silti on. Televisio passivoittaa, jumittaa ja koukuttaa. Se on siis juuri sellaista mitä jokainen vanhempi haluaa lapselleen antaa. Ja vanhemmille se antaa jotain erittäin tärkeätä: Aikaa. Keitän kahvit ja teen leivät. Täysjyväruisleipää kasvislevitteellä, paahdetuilla seesaminsiemenillä, emmentalilla ja pippurifileellä. Erinomaista.

Aamiaisen jälkeen kivat lastenohjelmat loppuvat. Tyttö säikähtää hieman Galaxyn rajua tunnusmusiikkia ja värimaisemaa joka tuo mieleen lähinnä tulipalon. Tiskaamme yhdessä.

Äiti ja Poika nukkuvat aina puoli kahteentoista. Yllätys on suuri kun virkeyden asemesta Äiti onkin vihainen nukuttuaan liian pitkään! Alea jacta tu, Brute, tapailen tuntematonta latinankielistä fraasia. Koetapa nyt sitten sohvaantua tähän hetkeen! Kaukana ovat ne ajat jolloin naiset alushameet jäässä pesivät pyykkiä avannoilla isäntien makaillessa karvalakin reunukset kuolassa uuninpankolla. Onneksi.

Äidin ja Pojan vaihdettua pyjamat arkivaatteisiin pääsemme lähtemään sunnuntaipuuhiimme. Tänä sunnuntaina se onkin asuntonäyttö! Ajelemme tihkusateen halki kohti kuuroa ja olemme Seutulan näytöllä viisi minuuttia ennen näytön alkua. OP-kiinteistökeskus on varma saalistaan. Se on tehnyt heidät laiskoiksi. Vaikka kohde on kahden kuoppaisen hiekkatien päässä ei opastetauluja ole asetettu. Ja miksi olisikaan. Piha ja tie talon edustalla on täynnä autoja. Niitä on useita kymmeniä ja märästä, pimenevästä metsästä niitä tuikkii koko ajan lisää.

Onnistumme junttaamaan automme aidan ja tien väliin. Äiti nostelee lapsia takapenkiltä ristiin etupenkille jotta saamme koko Sirkuksen ulos talosta. Ihmisiä risteilee talon edustan sateisilla poluilla, törmäilee ovista sisään ja ulos. En kysy heiltä mielipidettä talosta. Meidän ei tarvitse. Me emme pidä siitä. Kaikki on kovin surullista. Pihatalo on oikeammin vain kulissi ja aitta on jäänyt joskus kesken. Joku on majaillut siellä kesän kaljaa juoden ja Bilteman luetteloa tutkien. Talossa on useita pieniä huoneita, paljon jyrkkiä, liukkaita portaita. Emme innostu. Palaamme autoon ja ajamme pois. Ajamme  Varistoon. Kaksikerroksisessa erillistalossa on näyttö. Lentokone laskeutuu sateessa yllämme. Asunto tuntuu yhä hyvältä mutta jotenkaan 1970-luvun rivi- tai erillistalon hankinnan suunnittelu ei tunnu oikealta. Missä ovat tulisijat? Missä on iso, oma piha? Missä omenapuut ja apinakeinu? Muualla. Lupaamme soittaa välittäjälle loppuviikosta. 

Koliikkilääke Cuplatonia ei löydy illalla mistään. Kasvot alkavat punehtua, vartalo taittuu kaarelle ja jäykistyy huutoon. Äiti malttaa kuitenkin mielensä. Poika nukkuu rauhallisesti. Heräilee ehkä aiempaa useammin syömään mutta mahassa ei tunnu olevan mitään vikaa. Voisiko koko koliikki ollakin Cuplatonin aiheuttamaa? Ehkä.

Kääntämisen välttämättömyydestä

Olipa kerran kissa. Se oli jo vanha, sen turkki ei ollut kiiltävä vaan harva ja takkuinen. Sen kerran sotaisat gurghaviikset olivat käpristyneet ja hauraat. Sen kynnet olivat vihreän sammalen peitossa ja se oli hirvittävän lihava. Vuosiin se ei ollut enää liikkunut sijoiltaan tulisijan edestä mutta sen silmissä kyti yhä. Tulipa hiiri eräänä päivänä, nuori hiiri, testosteronin villitsemä uros, hiiristä hiirin kissan taloon. Ensin hiiri varoi kissaa mutta sitten kissa alkoi kiehtoa sitä. Hiiri näki kissassa haasteen, hiiri näki kissassa uuden extremelajin. Sen piti valloittaa kissa kuten Sir Edmund Hillaryn ja sherpa Tenzigin Mount Everest vain koska se oli siinä. Ja koska angorakarvaisen tyttöhiiren silmät katsoisivat sitä vielä ihailevaisemmin kuin aiemmin. Tähän asti hiiren suurin saavutus oli ollut edamlohkareen varastaminen hiirenloukusta. Päättäväisesti se alkoi harjoitella. Se söi vain parhaita käpäliinsä saamia ravintoaineita, teki pitkiä juoksulenkkejä, varjonyrkkeili ruokakaapissa, hakkasi kuivumassa roikkuvia teepusseja yön pimeinä tunteina kuin Rocky Balboa naudanruhoja teurastamon kylmiössä. Viimein se oli valmis. Muut hiiret kerääntyivät lattialistojen rakoihin seuraamaan. Hiiri juoksi ensin koelenkin kissan edestä. Kissa ei liikauttanut viiksennipukkaakaan, se oli kuin kuollut. Hiiri meni lähemmäs. Kissa nosti häntäänsä ja pieraisi mutta ei osoittanut mitään mielenkiintoa hiirtä kohtaan. Hiiren luottamus kasvoi. Se meni kissan käpälän viereen valmiina kirmaamaan pakoon hetkenä minä hyvänsä. Muiden hiirten pienet sydämet pamppailivat. Kissa ei tehnyt mitään. "Se taitaa ollakin kuollut," kuuluttaja kuulutti. Hiiri oli liekeissä. Sitä ei pidätellyt mikään. Se kävi repimässä kissaa viiksistä, laittoi päänsä sen avonaiseen suuhun. Kissa ei liikahtanutkaan. Viimein hiiri päätti lopettaa. Se tassutteli kissan eteen ja kumarsi yleisölleen. Aplodipiipitykset olivat valtaisat. "Encore, encore, encore" huusi väkijoukko. Samassa raivoisa koiranhaukahdus räjähti ilmoille. Kaikki jäykistyivät ja silmänräpäyksessä kissa kahmaisi valtavalla tassullaan urhean pikku hiiren kitaansa. Se nielaisi hiiren yhtenä suupalana ja nuolaisi viiksiään. Sitten kissa kääntyi kauhun lamaannuttamaa hiirijoukkoa kohden ja naukaisi: "On hyvä osata kääntää välillä toiselle kielelle."

Tarinan kertoi petroskoilainen kirjailija Misina Armas, Armas Hiiri, Pytjahin rautatieasemalla Uralin takaisessa Siperiassa lokakuussa 2004. Misina, graniittiin veistetyt kasvot, kuin stereotyyppi tasankojen vakaasta intiaanista tai tarinansa kissa, istui ilmeettömänä sosialismin vihreällä penkillä torakoiden juostessa polkuaan seinällä hänen selkänsä takana. Ne olivatkin ainoat Siperiassa elävänä näkemäni torakat. Muut olivat jäätyneet kuoliaiksi. Muutama sille pienelle alueparlamentin ja kaljateltan väliselle pikamatkalle jonka taitoimme kahvitunnilla kahteen suuntaan.

Perjantaina on tiukka työpäivä. On palkkapäivä. Erään työntekijän palkasta osa on kadonnut tuuttiin. Tilanne on hämmentävä sillä tunnit täsmäävät mutta arvo ei. Onko kapitalistisen kasvottoman työnantajan karttuisa käsi iskenyt? Ei sentään. Virhe löytyy inhimillisestä tekijästä, kolmen virheen yhteissummasta. Sumean logiikan mukaan suunitellussa ohjelmassa kahdeksan minuutin alitus johtaa neljän tunnin palkan katoamiseen! Tutkimustyön lamaannuttamana päätän mennä kaverini kanssa työpaikkani sulkapallovuorolle iltapäivällä. On jo aika laittaa nörtin lihat heilumaan, seurata keltaisen pallon siipirikkoa lentoa verkon yli. Yllätys on suuri kun salilla ilmenee, että sulkapallovuoroa ei olekaan varattu elokuussa niin kuin oli sovittu. Budjetin kannalta asiat ovat saaneet kuitenkin paremman käänteen: Olen kärsinyt huonoa omaatuntoa käyttämättömästä vuorosta sillä kukaan ei ole syksyn aikana kentälle päätynyt.

Lauantaina retkeilemme perheen voimin. Ajamme ensin työpaikkani viereiseen markettiin hakemaan tilaamaani mustaa makkaraa. Olen luvannut sen talkooevääksi työpaikkani talkoisiin. Itse en jostain syystä talkoisiin päässyt. Lapset pitävät auton takapenkillä niin kovaa meteliä että en saa ajateltua syytä siihen.

Makkaranviennin jälkeen käymme sateisessa Varistossa. Olemme mietteliäitä. Kuuntelemme sumussa laskevia lentokoneita, syömme autossa uunituoretta mustaa makkaraa puolukkahillolla. Sateen laannuttua teemme pienen lenkin. Kierrämme vuoden 1976 messualueen. Siellä on paljon taloja, paljon eriskummallisia taloja ja solidaarisia yhteispihoja niiden keskellä. Tämä olisi varmaan hyvä paikka viettää lapsuutta, mietimme Äidin kanssa. Lapset eivät vastaa. Molemmat nukkuvat vaunuissaan.

Kierrämme tiuhaan nyt myynnissä olevien talojen yhtiötä. Olemme saaneet välittäjältä yhtiön kuntosuunnitelman ja tiedämme taloista yhtä jos toistakin. Tiedämme, että asukaskyselyssä sata prosenttia yhtiön asukkaista kertoi asunnoissa vetävän. Silti kaikkien kaksikerroksisten asuntojen yläkerran etupihan makuuhuoneiden ikkunat ovat auki. Sadepäivän sattuma? Ehkä. Löydämme lisäksi kaksi asuntoa jotka epäilyksemme mukaan ovat tyhjillään. Ja kaksi muuta myynnissä. Yhtiössä on 22 asuntoa. On kyse isosta prosentista, siis. Myyjä on pyytänyt meitä ottamaan yhteyttä taloyhtiöön jos tulee kysyttävää. "Nää raportit on sellaisia, että niitä tulee helposti tulkittua väärin," myyjä sanoi. On aivan kuin kyse olisi toisesta kielestä, mietin. Raportit on aina tehty niin, että ne eivät sulje mitään pois. Asunnossa joko saattaa olla tai sitten siinä ei ole vikaa. On luotettava omiin aisteihin.

Varistosta ajamme Seutulaan katsomaan erästä toista taloa. Se olisi osittain hirsinen talo isolla tontilla ja ulkorakennuksilla. Ulkokuvat siitä ovat kauniita, sisäkuvia ei jostain syystä ole. Matka ei ole pitkä ja jossain vaiheessa käännymme pois laskeutuvien lentokoneiden reitiltä. Emme tiedä Seutulasta mitään. Tai, ehkä jotain. Tiedämme, että se on myös Helsinki-Vantaan lentokentän sijaintialue ja että Irwin Goodman rakensi kyseistä kenttää rattijuoppoustuomionsa jälkeen ennen meidän syntymiämme.

Seutula osoittautuu täydelliseksi maalaisutopiaksi. Auton ikkunoiden takana avautuu vastakäännettyjä peltoja, metsää ja viimein alhaalla laaksossa ruskeana juokseva Vantaanjoki. Kiertelemme. Löydämme Königstedtin kartanon missä männäkuussa pidettiin suurvaltojen salainen liennytyskokous. Löydämme myös suljettuja teitä, kelirikon rikkomia teitä ja taloja pönkä ovella. Käymme kääntymässä myytävän talon edustalla. Se vaikuttaa idylliseltä. Outo tunne kääntää vatsaani. Se on nälkä. On aika palata kotiin.

Illalla katson Poika sylissä Chaplinin Diktaattoria. Erinomainen leffa. Edelleen. Ja silti, useista katsomiskerroista huolimatta huomaan vasta nyt, että Hynkelin merkkinä onkin hakaristin asemesta kaksoisristi. Double Cross. Se tarkoittaa petosta englanninkielellä. Hynkelin puheissa ei sen sijaan käännöksiä tarvita: Chaplin huutaa siansaksaa etutukka heiluen kuin A. Hitler konsanaan. Kaikkea ei voikaan kääntää, kaikkea ei voi esittää toisella kielellä, toisenlaisilla näppäimillä. Misinan nimeen tarvittavaa hatullista suhuässääkään ei tunneta bloggerin fonttivalikoimissa. Eivätkä lentokoneet käänny Variston yltä mutta Seutulassa pellot on käännetty.

Sohvaantuminen

Yöt ovat raskaita ja unettomia. Päivät ovat raskaita ja unettomia. A.W. Yrjänää käänteisesti mukaillen niistä tulee valoisia öitä. Silmät kypsyvät tomaateiksi joilla on paksulehtiset raskaat luomet, aivot ovat kännykällä kypsennettyä makaroonilaatikkoa.

Koetamme silti pitää joitain kulisseja yllä. Keskiviikkona käyn luokkaretkellä tutkimuksen maassa. Olen takarivin häirikkö joka laitetaan eturiviin tarkkailuun. En ole saanut laitettua läksyäni BB-oppimisalustaan koska meidän koneemme ei ole yhteensopiva koulun koneen kanssa. Opin kuitenkin jotain. Tässä tapauksessa sen, että BB-lyhenne tässä yhteydessä tarkoittaakin Black Boardia eikä Big Brotheria kuten aiemmin luulin. Työssäni on seitsemän sivua ja kotonamme seitsemän tulostuspaperia. Saan mukaani vain yhdet tulosteet. Koetan kopioida tekelettäni opponentilleni oppilaitoksen kopiohuoneessa. Epähuomiossa teen seitsemän kopiota. Kohtaamme siis jälleen, mr D, ajattelen. Seitsemän kertaa seitsemän. Tämä ei lupaa hyvää.

Opinnäytesuunnitelmani lytätään liian laajana ja haastavana. Olen luokan edessä ristillä roikkuva nahkahousuinen Danny mutta missään ei ole nuorta Katri Helenaa eikä boaa. En masennu. Suunnittelen kiteyttäväni kaiken. Mietin hetken kirjoittavani laulun tuuliviiristä tai mitallisen runon, ehkä haikun tai tankan kaikesta oppimastani. Nekin tuntuvat liian isoilta, liian hankalilta hallita. Aivoni raksuttavat, iso käsi ruiskauttaa ketsuppia makaroonilaatikkoon ja sitten keksin sen: Kehitän opinnäytetyökseni uuden termin. Kaikki kirkastuu. Kaikki on helppoa. Minusta tulee hyväksytty ja hauska. Saan ystäväpyyntöjä Facebook-profiiliini. Minua pyydetään levyttämään ja eri puoluiden ehdokkaaksi eduskuntavaaleihin. Nyt on vain keksittävä se termi.

Torstaina olen isyysvapaalla. Hyvä niin, sillä kuuhullut lapsemme ovat pitäneet meitä hereillä koko yön. Koetamme siivoilla asuntoamme mutta Pikku Apulaiset tekevät kaikkensa sen estämiseksi. Tuntuu, kuin jaloissamme ja syleissämme olisi lauma pahansisuisia menninkäisiä joiden ainoa tehtävä on hankaloittaa elämäämme. He onnistuvat siinä. 

Illalla käymme katsomassa taloa Vantaan Variston asuntomessualueella. Äiti muistaa käyneensä vanhempiensa kanssa kyseisillä messuilla. Ne olivat vuonna 1976. Äiti oli vuoden. Perille päästyämme meille selviää, että kyseisessä paikassa onkin kaksi myytävää messutaloa. Päätämme katsoa ne molemmat. 

Ensimmäinen talo on kaksi kerroksinen erillistalo, eräänlainen kytketty pientalo siis. Virallisesti talo on rivitalo. Erillistalo-sanaa ei ehkä tunnettu vuonna 1976, ajattelen. Minua väsyttää ja mieluiten olisin omalla paikallani, kotona sohvalla. Muistan suunnitelmani keksiä jokin hieno uudissana joka otetaan ensin valtakunnalliseen ja sitten globaaliin käyttöön. Ja sitten keksin sen! Sehän voi olla sohvaantuminen. Sohvaantumisessa apaattinen koti-isä muuttuu sohvansa osaksi, juurtuu silmämunistaan televisoruutuun, alaruumistaan sohvaan. Sohvaantunut mies vastaa kysyttäessä lyhyillä murahduksilla päätään kääntämättä. Sohvaantunut mies liikkuu sohvaltaan vain fysiologisten perustarpeiden ajamana kuten nälän tai muun vastaavan tai ohjelmien loputtua. Päätän sohvaantua heti ensimmäisen tilaisuuden tullen.

Sitä ennen katsomme kuitenkin talot. Äiti ei muista edellisestä käynnistään mitään mutta tuntee jotenkin omituisesti sympatiaa ainakin ensimmäiseen asuntoon. Eikä ihme. Punapintainen erillistalo on kivasti laitettu. Se on kuin sisustuslehtien mieliimme luoma kuva ihannekodistamme. Valoisa olohuone suorastaan kutsuu sohvaantumaan. Lentokone lentää ylitsemme mutta Pojan syöksypommitusulvonnan jäljiltä kolmessa kilometrissä laskeutuva MD 11 kuulostaa linnunlaululta. Talossa on kaikki pinnat uusittu joitakin vuosia sitten ja siinä on läpinäkyvällä muovilla katettu kesähuone. Voisimme muuttaa heti. Tyttö löytää yläkerran makuuhuoneesta kolme nallea. Kaikki on kovin kivaa, kovin epäsuomalaista.

Toinen talo on yksitasoinen. Edellisen lailla sekin on punapintainen kytketty erillistalo. Siinä on neliö enemmän asuintilaa. Asunnossa on tummat lattiat ja omituinen haju. Se tuo jotenkin mieleen sähköpalon tai palaneen kumin tai niiden yhdistelmän. Lattia tuntuu kylmältä ja omituisen kuolleelta jalkoihin. Katossa on raakalautaa imitoivat MDF-levyt. Ne on maalattu valkoisiksi. Tässäkin talossa on kuitenkin hyvätkin puolensa ja asunto on hyvässä kunnossa. Jostain omituisesta syystä se on kuitenkin hivenen kaksikerroksista taloa kalliimpi. En keksi miksi. Lupaamme välittäjälle palata asiaan mahdollisimman pian ja astumme ulos sateeseen. Lentokoneet laskevat ulvahdellen sumussa yllämme, lapsiperheitä kuin varkaita liikkuu hämärillä, sateisilla messukujilla.

Kotona koetan heti sohvaantua. Valmistan kinkkuoileivän mutta saan yleiskoneen huutamaan olalleni. Pimeä metsä asunnon takana muuttuu japanilaisen kauhuelokuvan näyttämöksi. Olohuoneen lampun heijastus on puiden latvoissa leijuva avaruuskapseli tai ulkoavaruuden meduusa, oman poikani ääni hullun tiedemiehen kallopora. Se on supernopea, kuolavesijäähdytteinen ja sen tuuletusilma tuoksuu omituisesti kiljulta. Se poraa ohimooni siisitin reiän ja poistaa aivoistani sattumanvaraisia lohkoja kuin ne olisivat legopalikoita. En voi enää sohvaantua. Minusta tulee sohva. Ja sitten mukava nahkasohva onnistuu siinä, mihin Isä ei pysty: Se rentouttaa huutavan lapsen ja sylissäni makaakin veltto vartalo. Menemme nukkumaan. Vasen korvani tinnittää tuoksahtavassa pimeydessä. Näen unta Vantaanjoella kiljuvasta vesiskootterista. Se tulee lähemmäs ja näen, että se onkin pärekori jonka sisällä on punaisena kiljuva poika. Minun poikani.

Päivä neuvolassa

Suomessa on loistava neuvolajärjestelmä pikkulapsia ja heidän vanhempiaan palvelemassa. Arkkiatri Arvo Ylppöä pidetään yleisesti tämän järjestelmän isänä. Arkkiatri kehitti erityisesti keskospalveluita. Hän havaitsi, että keskoset kuolivat usein hoidettaviin vaivoihin, eivät heikkouttaan. Ylppö oli suuri pieni mies. Hän eli 105 vuotiaaksi. Liikkuvan elämäntapamme vuoksi olemme käyneet kuluneen puolentoista vuoden aikana kolmen eri alueen neuvolassa. Ja tässä nykyisessäkin hoitaja on vaihtunut jo ainakin kolme kertaa.

Aiemmin Äiti ja Tytär kävivät neuvolassa omatoimisesti. Mutta enää se ei onnistu. Äidin on vaikeaa päästä lasten kanssa pelkästään postilaatikolle, saati sitten neuvolaan. Se kun sijaitseekin ostarin kupeessa. On siis hälytettävä Isä apuun. Töistä. Asetan oitin sinisen mielikuvitusvilkun perhefarmarimme katolle ja suhautan sateen halki kohti kotinamme toimivaa juoksuhautaa. Tytär on kaivautunut leikkikaluista tekemäänsä poteroon Tupperware-purkki kypäränä päässään. Hän lauleskelee jotain mikä saattaisi olla Robotti Vipusen vakava vesivahinko. En ehdi jäädä ottamaan selvää. Koko homma sapettaa minua vaikka mitään järjellistä syytä ei olekaan. Yöt koliikissa alkavat vaikuttaa, tuumaan. Vasen korvani ei vaikuta. Sitä on alkanut tinnittämään. Johtuukohan se Pojan yöllisestä kanniskelusta, mietin. Puen Pojan valkoiseen karvapukuun ja hän nukahtaa välittömästi. Jos vielä joskus otamme kissan, niin sen nimi voisi ollakin Kolii, ajattelen. 

Ensimmäinen isompi hankaluus yllättää meidät kotitiellä. Kuinkahan Äiti Pojan tämän turvakaukaloon kiinnittää? En tajua kaukalon remeleistä mitään. Kiskon niitä satunnaisesti ristiin viattoman vesselin jalkojen yli ja napsautan lukittimet päälle. Tiukalta näyttää. 

Terveyskeskuksen ovella hoitaja tulee ihastelemaan Poikaa. "No voi hellanlettas millainen pikkukulta se sieltä tulee. Miten noin pieniä tänne tuodaan?" Päässäni sihisee, pihisee ja sitten poksahtaa. Kerron hoitajalle, että näin pientä vauvaa tuodaan neuvolaan vain siksi, että Suomessa on Itä-Saksasta kopioitu neuvolajärjestelmä joka vaatii pieniä näin vauvoja tuotavaksi neuvolaan. Muuten vauvat saisivat nukkua kotona ja juoda äidinmaitoa. Väri pakenee hoitajan kasvoilta. "Ketä te olette tulossa tapaamaan?" hän kysyy. En muista neuvolantädin nimeä. Tai muistan, jotain sen suuntaista. "Oliskohan se ollut joku Jutta Urpilainen-Lainen?" ehdotan. Hoitajan mukaan Jutta Urpilainen ei työskentele heillä, mutta lastenhoitajapuolella työskentelee joku, jonka nimi tätä muistuttaa. 

Löydämme oikean oven. Siinä ei lue Urpilainen mutta tarpeeksi läheinen nimi kuitenkin. Se riittää meille. Koputamme oveen ja kohtaamme nauravan neuvolantädin. Muistan hämärästi olleeni hänen vastaanotollaan aiemminkin. Hänellä on tapana naureskella vastaanoton läpi. Täti hämmentyy havaitessaan Isän olevan tällä kertaa mukana matkassa. Hän on odottanut Äitiä sillä nyt olisi ollut tarkoitus tarkastaa hemoglobiini, rauta ja muuta sellaista mitä synnyttäneiltä äideiltä ruukataan tutkia mutta jotka eivät kuulu takuukorjauksen piiriin. Tutkimuksen aikana hoitaja naureskelee hieman mutta hoitaa hommansa asiallisesti. Alansa rautainen ammattilainen, ajattelen. Avustan siinä, missä apuni kelpaa. Pojan pään mitaksi saamme ensin 44. Se on vain 4 kokonumeroa pienempi kuin Äidin moottoripyöräkypärä. Mutta painoa ja pituutta on tullut hurjasti. Yhtä iso painonnousu kokoisellani miehellä tarkoittaisi yli kahtakymmentä kiloa. Mietiskelen hetken aikaa tätä suhdelukua kunnes ymmärrän sen kertovan enemmän omasta fyysisestä tilastani kuin lapsen kasvusta. Sitten alan tutkailla hoitohuonetta. Hoitaja kirjaa asioita päätteelleen. Seinillä on vaaleanpunaisina loistavia esitteitä Äitien ryhmistä ja muista sellaisista. Kyselen isäryhmistä. Sellaisia ei kuulemma ole. Suunnittelen perustavani Suomen sovinisti-isien liiton ja Loppu naisten vapautumiselle -liikkeen. Hoitaja katsoo minua kummasti. "Kyllä niille tilausta olisi," hän sanoo. "Keskustassa olikin joku porukka, mutta en tiedä mitä ne tekivät." Epäilen kyseisen isäryhmän livistäneen kaljalle tekosyynsä takana.  Hoitaja katsoo minua vieläkin omituisemmin. Epäilen ääneti hänen miehensä olleen ryhmässä mukana. Sitten hoitaja lastaa minut erilaisilla tarvikkeilla joita Äiti tulee ennen tarkastustaan tarvitsemaan, evästää ottamaan yhteyttä vauvahierojaan koliikin takia ja sanoo morjenkset. Koppaan Pojan kainalooni.

Ilmeettömiä vanhuksia istuu terveyskeskuksen vastaanottotilassa kun astumme Pojan kanssa tutkimushuoneesta. Pojan tutti ja Äidin virtsanäytemuki putoavat kolahtaen juuri kun olen päässyt odotussalin keskelle. Ilmekään ei värähdä vanhusten vahamaisilla kasvoilla. Polvistun Poika käsivarrellani kuin ranskalainen hovimies Aurinkokuninkaan aamupotan eteen. Vahakasvot pysyvät ensin vahana mutta valuvat sitten pronssiksi. Niian maahan asti. Nostan purkin ja tutin, nousen ylös. Ovella käännyn saliin ja kiitän kaikkia yhteistyöstä. Rapussa toivon, että heidän katetrinsa ovat geelisoituja eivätkä avannepussinsa ole liian tiukalla.

Astumme taas ulos jäätävään sateeseen ja juoksemme parkkipaikalle. Automme viereen, noin kymmenen sentin päähän sen ovista, on parkkeerattu siististi pidetty Volkswagen Golf Variant, arvonsa tiukasti pitävä eläkeläismalli. Voi veteraani, kiroan mielessäni. Mahdun jotenkin autojen väliin ja tungen kauhusta jäykistyneen Pojan kuin halon ovesta sisään ja turvakaukaloon. Suunnittelen hetken sylkeväni Golfin punaiseen pintaan. Mutta kolme vuotta tupakoinnin lopettamisen jälkeen keuhkolimaa ei irtoa ja punaiseen vahapintaan on turha syljeskellä sillä loputon sade huuhtoo sellaiset mennessään jo ennenkuin omistajansa avannepussi on saatu vaihdetuksi. On siis vain vedettävä vatsaa sisään jo koetettava päästä itsekin ovesta sisään. Onnistun. Jotenkin.

Kotona kaikki on kunnossa. Ainakin seuraavaan neuvolakäyntiin asti. Tulevatkohan he silloin meille kylään? Silloin onkin syytä laittaa pöytä koreaksi.

Illalla töiden jälkeen istun sohvalla Poika papukaijana vasemmalla olkapäälläni. On jälleen koliikki-ilta. Meidän koliikkimme kuulostaa siltä, kuin Timo Mäkinen tai Marcus Grönholm kiihdyttäisi yliviritettyä ralliautoaan Keski-Suomalaisella soratiellä joka sijaitsee olkapäälläni. Väsyttää. Ihmettelen miten Äiti jaksaa tätä kaiken päivää. 

Ilmastonmuutos. Nyt

Poika itkee iltaisin. Tai ei hän oikeastaan itke, ainakaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän huutaa, kiljuu, kirkuu tai ulvoo. Toisinaan hän tekee kaikkea tuota yhtäaikaa. Ja useimmiten tämä toisinaan kestää noin neljä tuntia.

Vietän viikon entisenä koti-isänä "lomalla", yksin kotona. Loma on suhteellinen käsite. Niin myös nyt. Viikko on täynnä ohjelmaa. Niihin kuuluu klubi-illan järjestämistä ja viettoa, yhdistyksen hallituksen kokous, kuntosalilla käyntiä sekä esiintyminen Turussa. Perjantaina noudan perheen Tampereen rautatieasemalta. Äiti ja lapset löytyvät lastenvaunusta. Sen seinään on maalattu tsekkiläinen piirroshahmo Myyrä torttu päässään. Se olen minä.

Viikonloppuna aktivoidumme taas asunnon etsintään. Ajelemme sunnuntai-iltapäivänä netistä tulostamiemme ohjeiden perusteella ympäri Helsinkiä ja Vantaata. Havaitsemme jälleen perustavaa laatua olevan vian Eniron reittihaussa: Kone hakee optimaalisen reitin satunnaisten karttapisteiden kautta. Tämän seurauksena teemme muutaman ohjeen mukaisen U-käännöksen satunnaisilta vaikuttavilta tieosuuksilla kunnes alamme lukea ohjetta aina kolme riviä eteenpäin. Tämä ei kuitenkaan pelasta meitä inhimillisen virheen mahdollisuudelta. Emme pääse haluamaamme kohteeseen koska koneelle annetut osoitetiedot ovat virheellisiä.

Päädymme silti asuntoesittelyyn. Talo on rakennettu vuonna 1979. Sen rakentaja on ollut talonrakentajana jotakuinkin yhtä pätevä kuin minä: Listat vinksottavat ja niiden pistorasioiden suojalevyt, joihin on sellainen asennettu, ovat jokainen eri suuntaan vinossa. Osassa niitä ei ole ollenkaan ja harmaalla ilmastointeipillä teipattuja johdonpäitä sojottaa seinästä. Seinät on tapetoitu groovisti 1970-kuosiin kivan vihertävillä, hivenen muovimaisilla tapeteilla. Keittiö on omituinen, se on kuin eri talosta. Se on kuin pienestä trendikkääksi saneeratusta kalliolaisesta kerrostaloasunnosta. Hämmentävää. Välittäjä on ylimielisen oloinen vanhempi herrasmies. Äiti muistaa olleensa kerran aikaisemmin saman yhtiön esittelyssä. Silloin esittelyä hoiti ylimielisen oloinen vanhempi rouvashenkilö. Lasken mielessäni yksi plus yksi, ruuvaan mutterin pulttiin, käännän valokytkimestä ja oivallan: Perheyritys. Tällä kertaa herra on yksin. Hän kertoo meille, että talo on ollut myynnissä jo kauan. Ennen häntä se on ollut ison pankin kiinteistönvälitysyhtiön kaupattavana. Tämä yhtiö oli kehottanut myyjää saneeraamaan keittiön asiakkaiden innostamiseksi. Ja niin myyjä oli kaatanut seinän tehdäkseen tupakeittiön, peittänyt lautalattian muovisen näköisellä keraamikkalaattaa jäljittelevällä laminaattilaatalla, asentanut uudet kaapinovet ja hellan sekä istuttanut vanhan, vuosien kellastaman astianpesukoneen komeuteen. 1970 -luvun estetiikkaan kuuluva hämärä ja pieni keittiö on tuhottu. Emme innostu.

Maanantaina käymme ostoksilla isossa maailmassa Sataa. Ja rankasti sataakin. Menemme Jumboon sillä se on katettu. Kävelemme sisäkäytävää molemmat omine lapsinemme ja ihastelemme tuotteita. Minä, nälkäisenä ja väsyneenä, erilaisia ruokia ja pehmeännäköisiä huonekaluja. Äiti sisustustarvikkeita. Tyttö, synnynnäisenä esteetikkona, kaikkea kiiltävää ja Poika kaikkea missä on valo. Joululapsia, siis? Aika näyttää. Käymme lelukaupassa ihailemassa pattereilla haukkuvia, naukuvia ja toitottavia pehmoeläimiä. Kirjakaupassa mietittämässä minkä kirjan ostaisimme viimeisillä rahoillamme, (Michael Connellyn uusimman) ja Stockammin herkun aulassa ihmettelemässä kaikkea suklaata. Tekisi mieli rynnätä suklaakekoon ja mässätä. Syödä niitä käärepapereineen, kaikkineen. Mutta hillitsemme itsemme. Menemme sisälle liikkeeseen ja ostamme. Artisokkakeittoa.

Paluumatkalla kotiin pysähdymme vielä Tammiston Etujättiin. Ostoskärryt ovat pakkautuneet yhteen kasaan sen oven eteen kuin suojaa toisistaan hakien. Ihmiset höyryävät. Ostelemme leipää, hedelmiä, lastenruokaa ja säilykkeitä. Kassalla yltämme kuuluu posaus ja alas sataa harmaita sulkia. Lienemme kohdanneet vanhan klassikon pulu ilmastointilaitteessa.

Etujätin parkkipaikka on asfalttipohjainen lampi. Sade piiskaa sen hyistä pintaa. Kotimatkalla näkyvyys putoaa kymmeniin metreihin. Oksia on pudonnut tielle ja tuuli kuljettaa romua mukanaan. Tämä on Ilmastonmuutos. Ja se tapahtuu Nyt

Home

Poika tuhisee yöt rinnalla kuin maitolähteen löytänyt kiiltäväturkkinen pieneläin. Tyttö kalauttelee päätään uuden vuoteensa laitoihin ja kääntyy viimein poikittain, itä-länsi suuntaisesti. Muistan joskus lukeneeni lehmien nukkuvan aina napa-akselien suuntaisesti. Artikkelin mukaan lehmät tekivät poikkeuksen ainoastaan voimajohtojen lähellä. Silloin ne asettivat linjastonsa johdon mukaan. Mietin, miten tyttäreni lehmiin liittyy, miten lähellä mahtaakaan linjat kulkea? Lapset hengittävät pimeässä, vaimo puhisee. Kuuntelen heitä. Ja valvon.

Elämä kahden lapsen kanssa asettuu uomiinsa. Äidin mielestä nukun joka ainoa yö kuin viaton lapsi. Ja viattomat lapset sekä Äiti heräilevät keskimäärin tunnin välein. Äidin mukaan, siis. Ulkona on syksy, pian talvi. Sisällä asunnossa vuodenaikoja ei ole. Jääkaappiin muodostuu omituista hometta: Kirkkaan valkoista ja harsoista, kuin haurasta jäätä enkelien siivistä.

Torstaina lähdemme matkaan kohti pohjoista. Olemme etukäteen vaihtaneet renkaat uuteen autoon ja tankanneet sen. Tarkoituksena on tutkailla uuden auton keskikulutusta. Perjantaina ohitamme blogimerkinnän "Evakot". Seinäjoella on talvi, lunta putoaa taivaalta raskaina pyyhkeinä. Tyttö, Tampereen serkku ja Mummu rakentavat takapihalle lumi-ilveksen jolla serkukset ratsastavat. Arvostan Pohjanmaan Mummun elettä: Näinkin voi kunnioittaa lastenlasten hämäläisiä juuria.

Lauantaina käymme tapaamassa pohjanmaan kantaemoa vanhainkodissa ja piipahdamme puolisonsa haudalla. Vaimoni isoisä on kuollut vuonna 1988, vain pari kuukautta ennen omaani. Kaksikymmentä on pitkä aika leskenä, mietin. Siinä ajassa ehtii jo unohtaa toisen.

Sunnuntaina on alettava miettiä paluuta normaalielämään. Maanantai on jo työpäivä. Äiti päättää jäädä lasten kanssa vielä kyläilemään.

Hyppään autoon viiden aikaan iltapäivällä. Mittarin mukaan bensiiniä on vielä jäljellä hieman alle puoli tankillista. Kepeässä kahdessa tunnissa olen Tampereella. Pysähdyn pariksi tunniksi, jatkan siinä yhdeksän aikaan kotia päin. Bensavalo syttyy Hämeenlinnan kohdalla. Vanhaan autoon verrattuna tämä on erikoista. Mittariin kertyy lopulta 680 kilometriä ennen kuin pysähdyn tankkaamaan. Bensiiniä menee tankkiin 50,5 litraa joten keskikulutukseksi sadalle kilometrille saadaan omituisien laskukaavojen kautta seitsemällä alkava luku. Ei lainkaan hassumpaa. Sen kunniaksi päätän ostaa pussillisen täytelakuja. Hassumpaa onkin se, että tankkauksen jälkeen huoltoaseman myyjä kertoo luottokortin menneen umpeen pari päivää sitten. Ostotapahtumaa ei voida siis hyväksyä. Puristan lakritsipussia. Käsken myyjää imemään bensat takaisin. Mutta ei hätää. Myyjän mukaan ongelma on yleisempi kuin yleensä uskotaankaan. Yleistä on myös se, myyjä kertoo, että asiakkaaseen saadaan yhteys tankkauksen jälkeen vasta Jyväskylän tasolla maksun "unohduttua." Niinpä. Sellaista voitaisiin kutsua "saarelan" tekemiseksi. Saan maksuaikaa pari päivää. Ja saan pitää bensat sekä ennen kaikkea lakritsit. Hyvä. Ne ovat hyviä.

Pääsen kotiin vasta yöllä. Kotona tuntuu kummalta. Siellä on omituisen elotonta, hiljaista. Jääkaapissa on kummallinen haju. Home, sweet home. Sitä on kaikkialla, kaikissa sateenkaaren väreissä ja erilaisissa olomuodoissa. Teen syntiä syömällä lisää lakritsia ja juomalla mehukeittoa tölkistä. Haa haa, nauraa Simpsonien paksu kiusaaja minussa, näkisittepä minut nyt!

Aamulla kello herättää kello 7:00. Painan kellon torkkuhälyttimelle ja herään uudestaan kymmentä vaille yhdeksän. Ei hätää, tuumin, ja laitan töihin pikaisen viestin: "Nukuin pommiin, tulen töihin kello 10:00."

Hitaan aamiaisen ja suihkun jälkeen lähden töihin. Ruuhkaa ei ole. On harmaata, niin harmaata. Koskelan opiskelija-asunnot kiiltävät sumussa kuin Neuvostoliitosta irronneet toivottomuuden saarekkeet. Kuitenkaan koulusurmaajien sairas epätoivo ei tunnu nousevan sellaisista vaan enemminkin keskiluokkaisista perhearvoista, ajattelen. Perillä töissä saan kummastelevia katseita aamutoimissaan olevilta kollegoiltani. Kello on 9:03. Herätyskelloni on vielä kesäajassa. Kaksi viikkoa kellojen siirtämisen jälkeen.

Evakot

Tilanne on hankala. Lapset nukkuvat vuorotellen, huutokapulaa keskenään vaihdellen. Äiti käy kalpeammaksi joka päivä, Isä ärtyisämmäksi ja syksy syksymmäksi.

Lehdestä saamme lukea Matti Vanhasen ilmoittaneen, että ei aio erota Keskustan vaalitappion vuoksi. Vanhasen mukaan todellisen politiikan kannatus kun mitataan vain eduskuntavaaleissa. 

Mutta meitä ei politiikka jaksa nyt kiinnostaa. Perhe-elämän selviytymisen takia meidän on paettava pohjoiseen, mentävä kantaemojen pariin. Ryttäämme lehden, pakkaudumme autoon ja vaellamme vastavirtaan aina Pohjanmaalle asti. 

Matka on pitkä. Ohitamme sateen pieksämiä metsiä ja homeisia huoltoasemakomplekseja. Tampereen jälkeen laskee sumu. Se sulkee meidät sisäänsä kuin Ideapark pahaa aavistamattoman ostelijan.

Kohti navatonta maailmanjärjestystä

Katkonaista yötä seuraa katkonainen päivä. Poika meuhkaa aina auringonnousuun ja sitten Tyttö alkaakin jo laulamaan Muumitalosta... Luomet painavat ja raajat ovat raskaat kuin parin viikon rypemisen jälkeen. Ei auta, noustava on. Isän, siis. Äiti on juuri synnyttänyt ja hänen pitää saada levätä. Sadattelen hetken huonoa tuuriani kromosomibingossa mutta muistan sitten kaikki mukavat asiat mitä sukupuoleeni kuuluu. Nousen heti ja käyn laskemassa vettä seisaalteni ja vessanrengas alhaalla. Rajua.

Puuro maistuu Tytölle mutta Isälle on luvassa vain kahvia. Kyseessä ei ole dieetin paluu vaan se, että olemme päättäneet lähteä kaupunkiin brunssille. Sinne pääsemmekin. Kello 12:30, melkein neljä tuntia Tytön aamiaisen jälkeen. Siinä vaiheessa olen jo niin nälkäinen, että en osaa muuta kuin aukoa päätäni mutta en ruokaa lapioidakseni. Kalliolainen ravintola Luft on täynnä. Onnistumme saaman pöydän mutta kiireestä johtuen henkilökunta ei ehdi siivoamaan sitä aivan heti. Mutta eihän se meitä haittaa. Me asumme biojäteastiassa.

Aterian jälkeen vaapumme keskustaan ihmettelemään ihmisiä. Käymme Pitkänsillan eteläpuolella niin harvoin, että sen tehdessä tuntee totisesti käyvänsä toisessa kaupungissa. Ja tänään tämä kaupunki on kuin muurahaispesä ennen pakkasten tuloa, tulvillaan sinne tänne säntäileviä korrenkantajia. Kolmen Sepän patsaalla on vaalimökkejä. Tyttö innostuu pallosta ja joku sekopäinen SDP:n ehdokas meistä. Hänestä päästäksemme otamme Vihreiden vaalipallon sillä Vihreät ärsyttävät meitä kaikkein vähiten vaikka epäilenkin pallon sisältävän biokaasua. Sellaista palloa lienee viisaampaa säilyttää kokonaan ulkotiloissa, tuumaan.

Illalla ehdin silmäillä hieman Helsingin Sanomia. Paljon palstatilaa on luovutettu analyysille maailman navoista. Kylmän sodan jälkeen maailmasta suli toinen napa eikä se toinenkaan oikein hyvin voi enää. Se on täynnä kaikenlaista kapitalistista jätettä kuten nöyhtää.

Sunnuntaina on ikävä ilma. On kovin harmaata, sataa ja tuulee. Lähdemme silti liikkeelle heti yhdeksän jälkeen. Olemme matkalla kirjamessuille. Pistäydyn ensimmäiseksi kuitenkin äänestämässä sillä äänestäminen on kansallisvelvollisuus. Vai onko? Äiti jää lapsien kanssa autoon. Hän ei halua äänestää koska ei tiedä ketä äänestäisi. Yritän haastaa äänestämään ketä tahansa, edes puoluetta. Mutta turhaan. Vesi putoaa auton vahattuun ikkunaan ja valuu alas kuin hanhen selästä. Käyn homeenhajuisessa koulussa sutimassa numeron taitettuun pahviin ja matka voi jatkua.

Kirjamessut kahden pienen lapsen ja yliväsyneen Äidin kanssa ovat kuin teekutsut Matti Vanhasen mummolassa kolmekymmentä vuotta Vanhasen isovanhempien kuoleman jälkeen. En osta mitään. En edes tutki juuri mitään. Minä. Bibliofiili. Itken sisäänpäin kunnes saavutamme Ruoka & hyvinvointimessujen viininmaistelualueen. Portsari tulee huutamaan meille kymmenen metrin päähän että "tänne on sitten lapsilta pääsy kielletty!" Emmekä edes olleet sinne menossa. Tana. Muistelen vanhoja porttareitani. Vieläkö niitä on jäljellä? Onneksemme Tyttären Kunniakummisetä on osan aikaa mukanamme. Hän kantelee väsymättömästi Poikaa ja ostelee Tytölle maissilastuja.

Kotiin palatessa stereomme virittyvät yhteiseen säveleen. Poika kiljuu ja Tyttö huutaa. Tästä on kuulkaa itku kaukana, ajattelen. Sisällä talossa vaipoitamme koko porukan ja Äiti putsaa Pojan navan. Tynkä irtoaa viimein! Tyttö pyyhkii iloissaan intiimipyyhkeellä kasvojaan.

Illalla seuraamme äänestyksen tuloksia. Minä netistä kunnallisvaalia. Äiti sohvalta BB:n häätöäänestystä ja Idolsin pudotusäänestystä. Kaisa-Reeta ja Jannike joutuvat ulos formaateistaan. Neljästä ystävästäni kukaan ei pääse satunnaisäänestänikään huolimatta Helsingin kaupunginvaltuustoon. Tamperelainen ystäväni pääsee varavaltuutetuksi. Onnittelut hänelle. Äidille tulee sohvalla huono mieli kun kerron ystäväni saaneen alle sata ääntä. "Siis tosi kamalaa. Olis mun kyllä pitänyt äänestää." Niinpä. Nukkujien puolueeseen voi liittyä vaikka ei nukkuisi edes öisin.

Kummallisvaalit

Syksy kiertyy kohti talvea ja lehdet varisevat puista kuin arvo islantilaisista osakkeista. Öisin päästään jo lähelle pakkasta muuallakin kuin pörsseissä. Auton ikkunat ovat aamuisin huurussa ja aurinko alkaa valaisemaan vasta seitsemän jälkeen. Ja sitten pörssilasku liukuu Talouden irralliseen saareekkeeseen, Suomeenkin asti. Ja poika täyttää kymmenen päivää.

Poika nukkuu hyvin. Päivisin. Öisin hän meuhkaa ja itkeskelee. Tyttö on tottunut jo tilanteeseen. Hänen untaan ei Veikka häiritse. Tyttö herää yhä viimeistään kahdeksalta joka aamu. Vanhemmille tällainen yhtälö on juuri niin raskas kuin miltä se kuulostaakin.

Ei silti pelkästään niin huonoa ettei jotakin pahaakin: Vaalit, nuo tyhjien lupausten olympiadit, ovat jälleen käsillä. Tällä kertaa lähestymme talvikisoja eli kunnallisvaaleja. Ne ovat jo sunnuntaina. Monia julkkiksiakin on jälleen asettunut ehdolle, useat heistä puolueen pyynnöstä ja vielä useammat aivan turhaan. Suosikkini tämän vuoden ehdokkaista on Martti Vainiolle vahingossa dopingia pakaraan vuonna 1984 lykännyt "talonmies" Alpo Nyrönen. Sitten vuoden 1984 Nyrönen on kouluttautunut urheiluhierojaksi. Internetin vaalikoneessa hän kertoo, että valmennustoiminta on sydäntään lähellä. Aivan varmasti se onkin, lienee ollut jo kauan. Muistelen joskus lukeneeni, että sydäntä symboloiva ♥ -merkki olisi kehittynyt juuri pakaran kaaresta. Ja sinne, ei kuitenkaan aivan häränsilmään, on Nyrölän piikki aikanaan uponnut. Olen vaikuttunut hänen ehdokkuudestaan. Jopa niin paljon, että tekisi mieleni muuttaa Saarijärvelle pelkästään vaikuttamisen innosta.

Asuntojen hinnat ovat laskussa mutta en löydä meille Saarijärveltä edullista kotia. Kustannustehoikkaimmat talot löytyisivät nyt Pirkanmaalta. Työvoimatoimiston sivujen mukaan Pirkanmaalla ei kuitenkaan ole alani töitä, oikeastaan ei juur mitään mielenkiintoisia töitä. Tästä voisi vetää johtopäätöksiä mutta en uskalla sillä seikkailuni Tutkimuksen maassa ovat sekoittaneet metodini. Jos uskoisi selviävänsä japanilaistyyppisessä paperiseinäisessä talossa pohjolan lämpenevän talven yli niin nyt kannattaisi tehdä talo osakekirjoista. Hyvällä onnella niiden arvo saattaisi vuosikymmenien mittaan kasvaakin. Tällöin ne voisi myydä ja tehdä uudet seinät raakalaudasta.

Syntymättömän syntymä on ajanut Äidin epätoivoon. Hän nousee tukka pystyssä  ja valittelee elämän kurjuutta. Äidin mukaan hän elää Murmelinpäivää, Bill Murrayn samaa päivää toistavaa leffaa. Elokuvassa Murrayn esittämä hahmo masentuu ensin niin totaalisesti saman päivän toistumisesta että surmaa itsensä joka päivä uudestaan ja uudestaan mutta alkaa lopulta opettelemaan eri asioita ja voittaa näin kirouksensa. En tiedä mitä Äiti voisi opetella. Ei ainakaan jääveistosten tekoa kuten Murrayn hahmo. En tiedä miten asiat sujuvat isyyslomani jälkeen. Jotenkin, veikkaisin.

Vietämme aikaamme suurimmaksi osaksi sisällä. Ulkona tapahtuu kaikenlaista jännittävää mutta se jää meiltä kokematta. Eräänä päivänä on kaunis syksyinen ilma, aurinko paistaa lehdettömien rankojen välistä keisarin vallihautojen suunnasta. Lähdemme neuvolaan ja kirjastoon. Tyttö villiintyy kirjaston leikkialueella. Siellä on liikaa kirjoja ja liikaa tuttuja. On Muumipappa pehmohahmona ja Timo Tiikeri. Kirjastovirkailijat katsovat meitä hyisillä silmillä mutta me luemme maatilan eläimistä. Poislähtiessä otamme Äidin ja Pojan neuvolasta kyytiin. Poikkean vielä Oulunkylän ostoskeskuksella ostamassa ruokaa. Käpylän Pyöveli, Jukka Järvinen jakaa tuulikaapissa vaaliesitteitään. 

Edellisten kunnallisvaalien ääniharava, Itä-Helsingin Talikko ja Pyövelin vanha kilpakumppani, keltaisten lehtien kävelevä katastrofilööppi Tony Halme on viime aikoina ollut jälleen alaotsikoissa. Nykyään lähinnä vain sen takia, että eroaminen kunnanvaltuustosta on osoittautunut hankalammaksi kuin sinne pääsy. En tiedä mitä valtuutettu Halme sai Helsingin kaupunginvaltuutettuna aikaan. Kansanedustaja Halmehan edusti äänestäjiään tehokkaasti muun muassa ajamalla autolla kännissä ja ammuskelemalla eukkoaan pilleripäissään laittomalla aseella. Kaikkien vaalityrkkyjen kannattaisi silti pitää mielessään tämä: Mitä sitten, jos pääsetkin valtuustoon?

Onnea uudesta autosta

Odottavan aika on pitkä ja hiljalleen enteet menettävät merkityksensä. Tulee Deja-vu. Tämä kaikki on tapahtunut jo aiemminkin. Jos ei meille niin sadussa Pekka ja susi.

Tiistaina Äiti herättä Isän kello 4:45. Nyt on vesi sitten tullut. "Hyvä," sanoo Isä ja kääntää kylkeä. "Sitten ei tarvitsekaan mennä töihin". Lapsiveden tulo tarkoittaa nimittäin sitä, että Isyysloma on vihdoin alkanut.

Loma alkaa kuitenkin niin kiireisissä merkeissä, että Isän on tarkkaan mietittävä sanan "isyysloma" -merkitystä. Miten voi olla lomalla jos on passattava Äitiä ja vaihdettava vaippoja? Tästä on loma kaukana, tuumin, kun laitan Äidille aamiaista. Aterioinnin jälkeen otamme sekuntikellon mukaan ja lähdemme ulos kävelemään. On pistelevän kirkas syysaamu. Puiden lehdet leimuavat ja jo pudonneet kahisevat jaloissa. Otamme väliaikoja supistuksista kunnes niiden väli laskee alle viiteen minuuttiin ja ne kestävät yli 30 sekuntia kerrallaan. Nyt on siis lähdettävä, ajattelen. Pakkaan jotakin laukkuun ja katson, että kameran ja videokameran laturit ovat mukana. Postilaatikosta nappaan mukaani uusimman Geo-lehden. Kello on 14:00.

Jätämme Äidin Kätilöopiston sairaalan ovelle ja jatkamme Espooseen. Tyttö menee Tädin luo hoitoon. Tuntuu pahalta jättää niin pieni hoitoon, mutta Tyttö itse ei tunnu olevan asiasta moksiskaan.

Palatessani Kätilöopistolle aika jotenkin lakkaa kulumasta. Kello on jo lähemmäs kolme iltapäivällä kun kävelen haljusti maalattuihin halleihin kuin unissakävelijä. Muistelen sanontaa valosta tunnelin päässä. Tästähän kuoleman läheisyys -kokemuksissa on kysymys: Suoraan pupilliin kohdennetusta sairaalavalosta. "Oletko sinä mies" kysyy kätilö osaston akvaarion luukusta kun kyselen häneltä Lasteni Äidin sijaintia. "Miespä hyvinkin", lirkutan, "ja vielä tämän kysymäni henkilön mies." Salissa häkellytään kun paukkaan koputtamatta sisään. Kätilö ja opiskelija ovat juuri hiljentyneen asian äärelle, tutkimaan synnyttämään valmistautuvan naisvartalon kiharoita ja kiemuroita. En anna heidän häiritä vaan istahdan kiikkustuoliin syömään banaania ja lukemaan Mount Everestin valloituksesta Geo-lehdestä. Sir Edmund Hillary ja sherpa Tenzig totta tosiaan olivat todellisia miehiä. Mietin hetken vieväni lehden akvaariokätilölle mutta tulen pian toisiin ajatuksiin. Lehdessä on muitakin artikkeleita ja illasta näyttää tulevan pitkä. 

Kello 16:00 kätilö poikkeaa rutiininomaisesti opiskelijansa kanssa salissamme. "Muista aina sanoo, et nyt mä kosketan sua kun alat tutkimaan asiakasta" kätilö sanoo opiskelijalle. Tämä kumartuu Äidin eteen, katsoo silmiin ja sanoo "nyt mä kosketan sua". Ja hän koskettaa, ja kätilökin koskettaa. Minua ei pyydetä koskettamaan, minun pyydetään istumaan Äidin taakse vessatuolin ja lypsyjakkaran sekoitukselta vaikuttavan istuimen taakse. Sen aukkoon on venytetty valtavan uimalakin näköinen muovisuoja. Kovaa oli Hillarylla, ajattelen, huipulle päästyään aivan kuoleman kielissä. Kätilö puhuu kohdun aukinaisuudesta, näyttää opiskelijalle sormillaan. Se näyttää aivan vulcanien tervehdykseltä Star Trekistä. Ehkä hän onkin trekkie, innostuu nörtti minussa. Se kuitenkin vaiennetaan ja minut käsketään takaisin paikalleni ikkunan eteen. Palaan Himalajalle. Niin paljon lunta niissä kuvissa, kaikki se kirkkaus. Noin viidentoista minuutin kuluttua kätilö palaa. Vauvan pää on ollut kiinni jossain anturissa jo pitkään ja kätilö näkee sen sydämensykkeen ja muut käyrät akvaarioonsa. Nyt on tosi kyseessä. Palaan asemiin lypsyjakkaran taakse. Äiti nojaa vatsaani. Se onkin varmaan pehmeä tuoli, ajattelen. Kätilö ja opiskelija palaavat myös omille paikoilleen. "Mä kosken sua", kätilö sanoo ja koskee Äitiä. Pidän käsiäni Äidin vatsalla ja tunnen pienet levottomat jalat. Kätilö katsoo Äitiä silmiin ja sanoo kuinka kaunis tämä on. "Nainen on niin kaunis, olet kaunis, kaunis." Tunnen itseni rumaksi ja ulkopuoliseksi. Tämäkö on sitä paljon puhuttua tasa-arvoa, ajattelen. Sitten jalat putoavat käsistäni, kätilö koppaa jotain käsiinsä ja nostaa sen Äidin käsiin. Ja sitten näemme sen. Se on, se on, se on PIENI PURPPURAINEN POIKA. 

Napanuoran leikkauksen jälkeen Poika ryömii viimeiset sentit nisälle ja alkaa heti syömään. Isän poika, ajattelen. Nyt kun naisen alapää on tuttu niin voikin keskittyä tisseihin. Ja Äidillä ne ovatkin vallan mainiot. Kätilö ja opiskelija siivoavat Äitiä kehuskellen huonetta. Se onkin melkoinen teurastamo. Uimahattuun asetettu rosterinen malja on piripintaan täynnä verta ja lapsivettä. Kätilö sanoo, että napanuora meni kahdesti vauvan kaulan ympäri. "Siis kahdesti, kaksi kertaa." En tiedä mitä se tarkoittaa. Sitten kätilö alkaa mittailemaan istukkaa. Se on melkein vauvaa isompi. Se on vihreä ja punainen ja sininen ja musta ja siitä valuu verta ja limaa. Otan siitä valokuvan. Muistelen Tom Cruisen suunnitelleen vaimonsa istukan syöntiä kun Suri syntyi. Cruise ei ole trekkari, Cruise on scientologi. Eräät eläimet syövät istukan poikasten synnytyksen jälkeen. Tämän on katsottu estävän synnytyksen jälkeista masennusta ja monia muita vaivoja. Katselen nesteitä tihkuvaa istukkaa ja ajattelen, josko eläimet syövät istukan yksinomaan siksi, että niillä on nälkä. Ja yht´äkkiä minulla ei enää ole.

Illalla haen Tytön Espoosta. Hän on jo nukahtanut mutta herää ääniini. Syön Espoon Tädin ja Sedän kanssa Ben & Jerry's jäätelöä sillä ruokavalion nyt hetkeksi unohtaa.

Tyttö on hiljaa mutta hereillä koko paluumatkan Kätilöopistolle. Lapsivuodehuoneessa hänen mielenkiintonsa kohdistuu vauvaa enemmän Äitiin. Hylätyksi tulemisen tunne kasvaa yön mittaan. Aina vauvan itkiessä Tyttö nostaa päänsä pystyyn ja katsoo vihaisella ilmeella.

Toverillinen sisaruus ei alakaan hetkessä, huomaamme aamulla. Tyttö koettaa työntää veljensä pyöräsängyn sairaalahuoneen ovesta ja heiluttaa perään. Tyttö heittäytyy selälleen vauvan syödessä maitoa. Tyttö keksii housuissaan olevan kakkaa kun huomaa, että vauvan vaippaa vaihdetaan usein. Ja sitten, aivan hiljalleen, mustasukkaisuus alkaa laantua jo toisena päivänä. Alkaakseen heti vieraiden saapuessa paikalle. Tyttö on älykäs. Hän havaitsee nopeasti, että saa enemmän huomiota ja lisää heekkua sukulaisilta ja ystäviltä jos näyttää voivan oikein surkeasti. Ja kyllä hän surkea onkin, aina kun saamme vieraita.

Vieraita enemmän onnitteluviestejä tulee sähköisesti. Elämme todellakin sähköistä aikaa, Watson hyvä. Onnentoivotuksia, säälinpurkauksia, voimaviestejä ja suosikkini: Onnea uudesta autostanne toivottaa Veho-yhtymä. Elämme materialistisessa maailmassa. Ja se on näin suurena juhlapäiväkin syytä pitää mielessä.

Rokko ja hänen veljensä

Lauantai. On talkoopäivä. Ja sataa. Perisuomalainen yhdistelmä siis. Nukun makeasti koko yön ilman yhtäkään supistusta. Herään aamulla Tytön alkaessa laulaa mutta muistan nopeasti jotain: Seinäjoen Mummu ja Tampereen Serkku ovat yhä täällä. Tyttären voi siis huoletta työntää ovesta kohti olohuonetta. Herään uudestaan vasta 9:30. En edes muista koska olisin viimeksi saanut nukkua näin myöhään. Siitä täytyy olla vuosia, kuukausia tai ainakin viikko.

Taloyhtiön väki on jo työn touhussa kun astun ovesta. Hetken luulen joutuneeni Disneyn Lumikkiin. Paitsi että työntouhussa ahkeroivia kääpiöitä on enemmän kuin seitsemän. Tuulipukuinen rouva levittää kivituhkaa pihakäytävällemme, toinen haravoi roskia postilaatikoilta. Haen varastosta puutarhasakset ja alan silppuamaan pensasaitaamme. Uudestaan. Näin valoisassa se on helpompaa mutta homma ei silti oikein etene. Pensas on nimittäin leikattu samankorkuiseksi ilmeisesti jo useita vuosia ja rungot lehvästön sisällä ovat paksuja kuin sormet. Taloyhtiön miehet käyvät aina välillä kommentoimassa työn edistymistä. He antavat myös neuvojaan aidan pituuden suhteen. "No itse sä päätät, mutta aina ennen toi on ollu ton mittanen" tai "joo, leikkaa vaikka näin. Tai, sähän itse päätät." Päätän mennä leikkaamaan takapihan pensasta. Tuntuu typerältä yrittää nirhata paksuja rankoja väljillä puutarhasaksilla. Päätän ostaa sähkösahan. Hyppään autoon ja ajan Arabiakeskuksen Hong Kong Expressiin. He ovat myyneet mallistonsa loppuun. Ajan Hobby Halliin ja kuulen heidänkin myyneen sahansa jo keväällä. Päätän palata kotiin. Hetken mielijohteesta poikkean kuitenkin vielä Oulunkylän K-raudassa. Hyllyllä kököttää yksinäinen vihreä Nutool -merkkinen pensasleikkuri. Se on alennuksessa ja näyttää jotenkin omituisesti quetsal-linnun ja sisäsiittoisuuden vuoksi harottavahampaiseksi syntyneen krokotiilin sekoitukselta. Ostan sen heti. Kotopihalla naapuruston tervehtivä osio ihastelee mustaa hammasrivistöä. "Joo kato, tollanen mullakin on" sanoo naapuri. "Mä sanon sitä mun leluksi". Ja leluja ei lainata, tiedän. Ainakaan kaupungin vuokralaiselle. Quetsalilla aita kaatuu silti nopeasti. Edes pieni tihku ei haittaa vaikka ohjekirja kieltääkin sahaamisen sateessa ja kosteissa olosuhteissa. 

Aidan leikkuun jälkeen Seinäjoen Mummu ja Tampereen Serkku pitää viedä rautatieasemalle. Aikataulun mukaan meillä on kuusitoista minuuttia aikaa. Ehdimme loistavasti. Tyttö ja Äiti menevät laiturille vilkuttamaan, minä jään autoon lukemaan uutta manuaalia. 

Talkoot ovat yhä käynnissä kun palaamme. Grillillä heiluu väkeä kuin Hurstin leipäjonossa Kalliossa aina perjantaisin. Nappaan kottikärryn kahvat käsiini ja alan kärräämään kivituhkaa piha-aluetta halkoville käytäville. Tuulipukurouvat ohjeistavat toimintaa. Joku kysyy kuka olen. Kerron, vaikka mieleni tekisi valehdella olevani vain joku ohikulkija joka tuli huvikseen hiekkaa kärräämään. Äiti haravoi lehtiä postilaatikoiden luona ja Tyttö nukkuu. Vien molemmille makkarat ja syön itse toisen. Sitten jatkan hiekan kärräämistä. Oulunkylän kentällä on kilpailut. Tuntuu hienolta kurvata kottikärryillä sisäpihalle taloyhtiön yrmeiden selkien eteen kansan hurratessa villisti.

Illalla päätän tarkastaa turvaverkkomme. Espoon Täti on laittanut puhelimensa kiinni. Soitan Tampereen Papalle. Hän tietää Tädin olevan elokuvissa. Tampereella. Se siitä turvajärjestelmästä ja luottamuksesta. Mutta mitäpä siitä. Me olemme tottuneet tulemaan toimeen omillamme. Ja kyllä Tätikin sitten joskus saisi kuulla sukulaisensa syntyneen jos se nyt päättäisi syntyä.

Sunnuntai kuitenkin ehtii jälleen luoksemme eikä mitään tapahdu. Ilma on taas mitä hienoin kun nousen Tytön kanssa hieman ennen yhdeksää. Tyttö on hiljainen eikä puuro maistu. Muutoinkin päivä sujuu jotenkin laiskasti. Iltapäivällä meidän on tarkoitus lähteä Sipooseen katsomaan erästä taloa. Tyttöä pukiessa huomaamme tämän olevan kuuma ja täynnä pieniä punaisia pilkkuja. Soitan välittömästi 10023:n ja tiedustan toimenpiteitä. Terveydenhuollon neuvontapuhelimessa päivystävä sairaanhoitaja on kuitenkin sitä mieltä, että kyseessä on vain virusperäinen sairaus joka menee ohi itsellän.

Talo on oikein mukava, jälleen kerran. Ainoa mutta on yhä hinta. Ostohinnan lisäksi talon ylläpitokustannukset ovat isot sillä piharakennuksessa sijaitsee sähköllä lämmitettävä uima-allas. 

Pääsemme takaisin kotiin vasta kun alkaa hämärtää. Tyttö on väsynyt ja apaattinen, edes ruoka ei maistu. Hätääntyneinä annamme hänelle suklaata jotta edes jotain... Yö on katastrofaalinen itkukonsertti. Vaimon mukaan minäkin olen osallistunut huutoon kyselemällä unissani toppatakkia. Sellaista ei minulla kuitenkaan aamulla ollut joten lienen jäänyt ilman. Pyynnöstäni huolimatta.

Aamulla Tyttö on kuumesta sekaisin. Hän näyttää pillerihumalaiselta Maculay McCulkinilta tämän lapsitähtiaikoina. Äitikin on väsynyt ja vihaisen oloinen. Teen nopean päätöksen: On jäätävä kotiin.

Saamme ajan terveysasemalle heti aamulla. Lääkärisetä puhuu suomea murtaen. Hän tekee analyysin Tytön tilasta puheideni perusteella sillä Tyttö taistelee kaikkea tarkastusta vastaan kuin haavoitettu naarastiikeri. Diagnoosi on häkellyttävä. Paperissa lukee: "Tila ehkä epäilyttävä." Saamme lähetteen Lastenklinikalle. Lääkärin mukaan sinne on aina mentävä kun lapsella on näppylöitä. Tilanne on erittäin vakava, hän sanoo useasti. Ovella kätellessä hän hymyilee kuitenkin rauhoittavasti ja sanoo epäilevänsä, että ei tämä kuitenkaan ole hengenvaarallista. 

Haemme yliväsyneen Äidin kotoa ja lähdemme uudelleen matkaan. Löydämme nopeasti Töölöön ja Lastenlinnaan. Pian selviää, että se ei ole Lastenklinikka. Oikea sairaala on kuitenkin aivan naapurissa. Pääsemme sisään nopeasti ja uusi lääkäri analysoi Tytön tilan. Aivan ensimmäisenä hän kysyy käyntimme syytä sillä se ei ollut hänelle aivan tarkkaan selvinnyt lähetteen perusteella. Tutkimuksen jälkeen saamme tietää Tytön ja Äidin tämänhetkiset painot. Lääkäri kertoo lisäksi, että kyseessä lienee aivan tavallinen viruksen aiheuttama kuumeihottuma. Saamme reseptiksi paperilapun jolle on koottu kuumeisen lapsen hoito-ohjeita. Tunnen itseni pöljäksi ja haluaisin hakea Lastenklinikan kahvilasta vedenkeitto-ohjeen. Äiti toppuuttelee. Otamme kahvit. 

Tyttö nukkuu koko illan ja Äiti käy kaupungilla. Tampereen Pappa soittelee taloudellisia neuvoja. Se on mukavaa. Tyttö herää vasta kuuden jälkeen ja juo kokonaisen pullollisen mehua. Äidin palatessa kotiin kertaalleen nukutettu Tyttö kömpii tyynynuntuva tukassaan olohuoneeseen. Tauti on voitettu ja leikki voi jatkua. "Row row row the boat" kuuluttaa Tytön soittorasiansa Äidin mahan päällä. Tyttö tansii ja Syntymätön heiluttaa jalkojaan niin että soittorasia heiluu.

Syntymän ihme

Jokaisen päivän ollessa edellisen kaltainen voi mikä tahansa päivä olla Uuden Syntymän päivä. Torstai-aamuna en jaksa tehdä enää edes kunnolla eväitä. Laitan mukaan vain yhdet leivät ja hyppään vaatteisiini. On jälleen loistava lokakuun aamu, aurinko kuin mehua tihkuva verigreippi nousee Viikin takaa ohittaessani Vanhan kaupungin lahden. Meri höyryää, tuulilasissa on kevyt kaste. Se katoaa nopeasti sillä uudessa autossamme on takalasin lämmityksen lisäksi myös tuulilasinlämmitys.

Töissä rutiinit ottavat vallan aamun kauneuden häkellyttämästä minästä. Napsautan valot, röpsäytän kahvit ja avaan tietokoneen. Sähköposteja lukiessani syön leipäni. Niissä ei taaskaan ole mitään muuta kuin juustoa ja voita. Mutta tänään ne maistuvat taivaallisilta. Kollegoiden saapuessa paikalle olen jo edennyt kahviin. Vaihdamme kuulumiset ja SITTEN saan sen kauan odotetun soiton: Lapsivesi on tullut!

Vasta autossa muistan päivän työt, kokoukset ja tapaamiset. Muistan myös asemani, tittelini ja numerokoodini kuin sotilasarvoni. Mitään peruuttamatonta ei tapahdu jos en ole töissä. Työpaikkani ei ole Glitnir, Landsbankinn, Kaupthing eikä Islannin valtio. Ei siis pitäisi olla vaaraa siitäkään, että koko työpaikkani katoaisi kuin Atlantis aaltoihin poissaollessani. Äiti on hälyttänyt paikalle Mummun Seinäjoelta. Lisäksi Espoon Täti on nostanut pyynnöstämme hälytystason aina punaiselle asti. On odotettavissa invaasio ja pitkä piiritys.

Kotona Äiti lakkailee kynsiään. Niiden on oltava kunnossa Syntymän hetkillä. Mutta. Sen aika ei kuitenkaan ole aivan vielä. Kätilöopiston ystävälliset puhelinneuvojat käskevät tarkkailemaan mahdollisia lisävuotoja. Heidän mielestään tässä ei vielä ole kyse lapsivedestä vaan aivan tavallisesta nesteestä mitä odottavista äideistä aamuisin valuu.

Päiväunien jälkeen haen Seinäjoen Mummun ja Tampereen serkun Pasilan asemalta. On hienoa hakea kun on uusi auto. 

Supistuksia on Seinäjoen Mummun mielestä noin kolmen minuutin välein. Keksimme menetelmiä mitata aikaa ilman kelloa vaikka meidän ei tarvitsisi. Mielestäni nerokkaimmassa tavassa laitetaan kananmuna kiehuvaan veteen aina supistusten alkaessa. Sen annetaan kiehua kunnes seuraava alkaa. Sitten kun muna ei ehdi hyytyä juuri lainkaan on aika lähteä. Metodin etuna on se, että näin sairaalaevääksi tulisi pussillinen keitettyjä kananmunia. Mutta illan mittaan supistuksen laantuvat ja pian on taas yö.

Perjantaina teen taas vain kaksi leipää. Toivon, että saan soiton pian töihin päästyäni. Mutta sitä ei kuulu. Ja odottavan aika on pitkä. Juon kahvia, juttelen sekavia. Möhlään etukäteen sovittuja asioita koska en enää jaksa muistaa mitä on sovittu. 

Töiden jälkeen on mukava palata kotiin. Koko taloyhtiö on tuulipuvuissa pihojensa kimpussa sillä huomenna on talkoopäivä. Ristin käteni ja toivon lähtöä huomiseksi. 

Nakkisopan jälkeen lähdemme retkelle. On hienoa, kun on uusi auto. Huomaan siitä jo muodostuneen jonkinlaisen jatkeen itselleni. Kuinkahan pieni se oikein onkaan kun tarvitsen näin suuren auton? Käymme katsomassa ulkoapäin paria hirsitaloa jotka ovat tulleet myyntiin Vantaalla ja sitten poikkeamme Stockmann Outletissä. Sen eteisessä haisee kammottavalle. Tännekö eiliset minuuttimunamme mätänivät? 

Pimeän tultua leikkaan etupihamme pensasaidan jotta olisi siistiä ennen talkoita. Mutta pihatyö pimeällä on vaaroja täynnään. Saan oksan suoraan silmääni ja työ on keskeytettävä. On mentävä takaisin sisään. Ja odotettava.

Leipää ja sirkushuveja

Olen hereillä suurimman osan yöstä. Tyttäreni laulaa pimeässä huoneessa loputonta hittipotpuria. Siitä voi erottaa sanoja ainakin seuraavista lauluista: Dodo-sorsa, Piippolan vaari, Laiva laiva, Tuu tuu tupakkirulla, Muumilaulu, Vipusen vakava vesivahinko, Jos sul lysti on ja Elsa. Laulujen lisäksi listaillaan sukulaisten ja ystävien nimiä. Aamulla on pakko tarkastaa josko ollaan jo täydessä kuussa. No ei. Kuuhulluuskin ilmeisesti paranee polvi polvelta. On laskevan puolikuun yö.

Teen eväät ja astun ulos. Tyttö jää leikkimään munakennolla eteisen lattialle, Äiti seisomaan apaattisena WC:n oven eteen. Ulkona on raikkaan viilää. Ja pimeää. Aamuisin on yhä pimeämpää sillä olemme matkalla kuun pimeälle puolen. Ja lehtien pudotessa etupihan melutaso kasvaa. Tuntuu kuin Kehä Ykkönen hiipisi yö yöltä lähemmäksi. Auton ikkunat ovat höyryssä. Astun sen sisään, annan automaattivaihteenvalitsimen olla asennossa P ja käynnistän auton. Sitten astun ulos kuivaamaan ikkunoita. Automme on melko erikoinen olllakseen turkoosi farmarimallin Mondeo manuaalivaihteella. Se on nimittäin graffitinharmaa Mitsubishi Lancer automaattivaihteella.

Lähdin eilen töiden jälkeen hakemaan Autoa kaupasta kuten oli sovittu. Myyjä otti minut vastaan hivenen oudosti, kätteli kyllä mutta alkoi sitten selittelemään. Liikkeen pojat kun olivat pesseet uutta autoamme hieman liian tehokkaasti ja auto oli kuulemma kuivumassa. Väsyneessä mielessäni kuvittelin turkoosin Mondeon roikkuvan pyykkipoikien varassa narulla. Kävimme katsomassa. Sen penkit oli irroitettu, sisällä kuumailmapuhallin. Ovea avatessa vastaan läikähti lämpimän kostea tupakantuoksuinen höyry. Mutta penkit olivat jo kuivat eikä verhoilu enää haissut. Mieleni ailahteli kahden vaiheilla: Irtisanoako sopimus vai pyytääkö jotain hyvitystä? En päätynyt kumpaankaan vaihtoehtoon.

Mitäpä tuosta kaikesta. Onpahan auto ainakin pesty myös sisältä, ajattelen töihin ajaessani. Vanhan kaupungin lahden yllä roikkuu taas usva sillä merivesi on yhä lämpimämpää kuin ilma. Vaahterat liekehtivät, tiilirakennukset tuovat mieleen jonkin toisen maan. Intia? Muistan lokakuisen aamun Rishkikeshissä. Vuosi saattoi olla 1994 tai 1995. Joka tapauksessa, Maharishi Maheshi Yogi ja Beatlesit Ringon ruokalaukkuineen olivat jo kauan sitten menneet. Rikshakuskilla oli päässään Hämeen putken lierihattu. Aamiaisen, papuja paahtoleivällä, jälkeen lähdin kävelemään. Astuin viidakkoon joen yläjuoksulla, viettävää rinnettä alas Gangesin rantaan ja yllätin pyhän miehen arkisella askareella virtaavan veden ääreltä. On vesi, mutta missä klosetti, ajattelin. Nuori joki oli syvän vihreä, uuden automme värinen. Gangesko siihenkin virtasi?

Töissä kaikki on entisellään eikä mikään ole ikinä samaa. Tämä on ongelma minkä joutuu kokemaan kun seisoo virrassa. Keitän kahvit, avaan ensimmäisten leipien kääreet. Juustoa ja voita. Leipien tekijä ei todellakaan ole käyttänyt mielikuvitustaan näiden kuvatusten tekoon ja se olen minä. Kuitupitoinen ruokavalio tekee kummia ruoansulatukselle, suolistoni toimii kuin junanvessa. Kymmeneltä saan Äidiltä viestin. Hän kertoo Tytön käyneen pitkästä aikaa potalla omatoimisesti. Hienoa. Se kannustaa minuakin parempaan suoritukseen työpaikkani henkilökunnan saniteettitiloissa. Ne ovat niin pienet, että istunnolla on pidettävä roskalaatikkoa sylissä. Sadhu Gangesin yläjuoksulta palaa taas mieleeni, punainen kaapunsa kuin Arabian vaahterat. Kyllä hänen kelpasi kykkiä!

Töiden jälkeen käyn taas vaihtamassa auton. Se on neljäntemme kahden viikon sisällä. Ja viimeinkin tämä on omamme, tumman turkoosi Mondeo. Se haisee lentokoneen turistiluokalta pari vuotta lentotupakoinnin kieltämisen jälkeen. Takaluukussa on valkoisia koirankarvoja ja takapenkin matot ovat pesuveden laikuttamat. Auto tuntuu hyvältä ajaa mutta kytkimeen ja kaasuun on totuttava ajan kanssa. Enää meillä ei ole ameriikan mallia ja siksipä moottorinteho on pienentynyt auton koon kasvaessa.

Uudesta perheenjäsenestä innoissamme lähdemme autoretkelle ruoan jälkeen. Ajamme Espooseen serkkuja katsomaan. Tyttö nukahtaa alle kilometrin päässä kotoa ja hetkeä myöhemmin Äidin pää retkahtaa taustapeilistä.

Tyttö on yliväsynyt kun palaamme kotiin. Hän lauleskelee Robotti Vipusta ja itkee ennen kuin nukahtaa. Ja sitten, aivan huomaamatta on taas yö. Juna viheltää mennessään pohjoiseen. Kehä kolmosen lailla pääratakin lähenee syksyn edetessä. Me olemme jäämässä saarroksiin niiden väliin, samanlaiselle rauhalliselle saarekkeelle kuin mikä Suomikin finanssikriisin myllertämässä meressä on.