Tyttö herää aamu aamulta aina vain aikaisemmin. Koti-isän herkkäunisemmalta Äidiltä saamien tietojen mukaan Tyttö ja Äiti heräsivät tänään jo neljältä. Onneksensa molemmat nukahtivat vielä uudestaan. Koti-isä saa nukkua aina seitsemään asti. Aah... Tämä on elämää. Lomaa.
Tyttö on jo väsynyt kun nousen. Puuron syöttämisestä ei tahdo tulla mitään. Ikenet kutiavat ja Tyttö tunkee nyrkkiään suuhunsa jokaisen lusikallisen välissä. Arviolta vain yksi viidesosa puurosta päätyy mahaan. Loput kasautuvat dyyneiksi. Osa päätyy käsivarrelleni, osa pöydän kulmaan ja osa Tytön poskelle. Sivulta katsottuna hän näyttää violettipulisonkiselta Abraham Lincolnilta!
Puuronlapioinnin lomassa silmäilen Helsingin Sanomia. Kotimaanosaston pikku-uutisen mukaan helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu Pauli Leppä-Aho on ilmoittanut eroavansa sekä Kokoomuksesta että kunnallisista luottamustoimista. Hienoa, Pauli! Leppä-Aho muisti samalla myös haukkua Helsingin Sanomat vääristelevästä uutisoinnista. Niinpä. Eihän se ole tärkeää mitä sanoo, vaan se, miten sanotusta tulee uutinen.
Tyttöä nukuttaessa nukahdan jälleen itsekin. Näinä päivinä uni onkin ollut kovin aliarvostettua. Millaistakohan arki on sellaisissa perheissä missä isä on töissä ja äiti sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen?
Herään puhelimen soidessa. Tampereen mummu soittelee ja kyselee toukokuun lopun tekemisiä. En tiedä niistä mitään. Onneksi tyttö ei herää ja saan viettää virtuaalisen hetken internetin ihmemaassa.
Entinen kannuslainen kännykkäisä, presidenttiehdokas ja pääministeri Esko Aho kertoi muutama päivä sitten Mtv3:n 45-Minuuttia ohjelmassa mietteitään masennuksesta. Nyt näitä mietteitä vatvotaan blogeissa ja keskustelupalstoilla. Ahon mukaan työperäistä masennusta ehkäistäkseen on hyvä vaihtaa masentava työpaikka toiseen ja pitää huolta omasta itsestään. Pätkätyöt kuuluvat nykyaikaan, Aho toteaa. Relevanteiksi nämä mielipiteet tekee se, että Esko Aho kuuluu yritysjohtajista ja huippupoliiitikoista koottuun Masto-koordinaatioryhmään. Maston kunnianhimoisena tehtävänä on vähentää masennusperäisiä työkyvyttömyyseläkkeitä. Ryhmä on koottu koska masennus maksaa vuosittain ison summan rahaa niin yhteiskunnalle kuin yrityksillekin. Aho itse voitti presidentinvaalien jälkeisen tyhjyyden menemällä vuodeksi Yhdysvaltoihin Harvardin yliopiston vierailevaksi luennoitsijaksi.
Itävallassa, Amstettenin kaupungissa, on taasen paljastunut erikoinen insestitapaus. Sikäläinen isä, Josef F oli sulkenut tyttärensä jo 1980-luvulla oman talonsa kellariin itse rakentamaansa sellistöön. Tytär oli ollut vankina yli kaksikymmentävuotta ja synnyttänyt isälleen seitsemän lasta. Kolme lapsista isä oli jättänyt tyttärensä muka hylkääminä ulko-ovelleen ja kolme elänyt äiti-siskonsa kanssa kellarissa. Yksi lapsista ilmeisesti oli kuollut. Tapaus on kaamea. Nyt Itävallassa ihmetellään miten koko katraan isän, Josef F:n vaimo ei ollut havainnut tyttärensä olevan vankina kellarissaan. Miten isä on saanut huollon toimimaan vaimonsa huomaamatta? Tapaus on vieläkin kauheampi kuin pari vuotta sitten niin ikään Itävallassa paljastunut Natascha Kampuschin yli kymmenen vuotta kestänyt kaappaus. Mieleeni tulee myös Kaspar Hauserin tapaus Nürnbergin seudulta 1800-luvun alkupuolelta. Kaspar Hauserhan ilmestyi jostain eikä osannut juuri puhua eikä kävellä. Hän pelkäsi kirkasta valoa, joi vain vettä ja söi ainoastaan karkeaa leipää. Kaspar oppi nopeasti puhumaan. Hän kertoi eläneensä siihen asti pimeässä laatikossa. Kaspar ehti elää vapaana viisi vuotta. Vuonna 1833 hänet murhattiin Ansbachin kaupungissa. Kaspar Hauser oli poika, eikä koskaan puhunut seksuaalisesta hyväksikäytöstä. On silti pelottavaa ajatella, kuinka montaa lasta pidetään vankina jossakin pimeässä kellarissa. Saksankielisissä maissa ja koko maailmassa.
Päiväunilta heräävä Tyttö höpöttelee iloissaan ja ojentelee käsiään aurinkoon. Hän on korkea C, vapaa taimi. Äiti lähettää meille tekstiviestin. Olemme päättäneet lähteä Vapuksi Tampereelle sillä kukaan ei ole kutsunut meitä puheenpitäjiksi Harvardiin. Nyt saan ohjeita mitä pakata. Olen ollut Koti-isänä jo kolme kuukautta, isänäkin melkein vuoden, mutta luottamus tällaisissa asioissa ei pelaa. Vastaan lainauksella Dave Lindholmin biisistä: "Joo joo joo joo, mä rakastan sua, niinku aallot kuuluu vaan mereen ja niinku vuoret on aina olla kivee..."
Tytöllä on taas joku prosessi meneillään. Kasvupyrähdys, uusi asia. Tyttö on tavallistakin vaativampi. Ruoka pitää saada syödä itse. Oikeastaan se pitää saada roiskia lattialle ja isän päälle. Syliin on päästävä vähän väliä. On revittävä kirjoja hyllystä, lehtiä huonekasveista, suikaleita sanomalehdistä. Pahinta on yksinäisyys. En voi mennä kuin kulman taakse ennen kuin kuuluu joko otaksuva lausahdus: Iä kakalla? Tai huuto: Iää! Ja kiihtyvä läpsytys lähtee kulkemaan kohti otaksuttua olinpaikkaani. Viimein Tyttö tuo puhelimeni hands free-laitteineen minulle ja komentaa: Äi! On soitettava Äidille. Tyttöä naurattaa kun Äidin puhe kuuluu pienestä nappulasta.
Iltapäivällä nautimme Helsinkiä hellivästä lämpöaallosta pukemalla Tytön toppapukuun ja lähtemällä vaunuilemaan. Tällä kertaa nukutus onnistuu jo puolen korttelin kiertämisellä ja pääsemme palaamaan kotiin. Tyttö jää vaunuihin varjoisalle puolella ja Koti-isä alkaa hoitamaan toisia taimiaan. Minikasvihuoneessa on käynyt iloinen perhetapahtuma: Sitruunabasilikalootista nousee jotain vihreää. Kastelen pikkuiset ja nostan ne aurinkoon. Sitten istutan jalopenon siemenet pieniin purkkeihin. Saas nähdä mitä niistä tulee.
Pesen vielä pyykkiä ja pakkaan sitten tavarat. Juuri kun olen lähdössä hakemaan Äitiä töistä muistan kasvihuoneen. Sitä ei voi ottaa mukaan Tampereelle. Eikä oikein jättää uloskaan. Sisällä se taas kuivuu ja kasvit kuolevat. On keksittävä hätäratkaisu: Päätän kokeilla atsteekkien kelluvan puutarhan, Xoximilcon, tyyppistä ratkaisua. Kaadan kasvihuoneen pohjan täyteen vettä ja nostan ruukut siihen kellumaan. Koko pömpelin jätän ilman kantta keittiön pöydälle. Näin ne saavat paljon valoa ja juuri tarvitsemansa määrän kosteutta alakautta. Eikä homeenkaan pitäisi päästä yllättämään sillä ilma pääsee nyt vaihtumaan vapaasti.
Autoa lastatessa mietiskelen vielä Martti Lindqvistin lausahdusta. Rutiinit ovat tärkeitä. Kriisitilanteissa erityisesti. Masentuneen voimat eivät vain rutiineihin riitä. Eikä Koti-isän aika.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti