tiistai 15. huhtikuuta 2008

Oulunkylän ekoyhteisö

Tiistai. Koti-isän tämänviikkoinen sunnuntai. Herään kuuden aikaan mutta huomatessani vaimon seuraavan tyttären touhuja nukahdan uudestaan. Havahdun jälleen hieman yhdeksän jälkeen. Vaimo ja tytär ovat tulleet takaisin nukkumaan. Tytär on jo herännyt taas ja noussut seisomaan parisängyn keskelle. Hän hihkuu. Ja huojuu. Kuin isän kollegat työpaikan pikkujouluissa... Pikkujoulut. Hmm. Ihmettelen tovin suussani olevaa pahaa makua. Aivan kuin raskaiden juhlien ja epämääräisen aamuyökebabin jälkeen. Sitten muistan. Söin yöllä pikku välipalana toissapäiväisen paellan. Kermaviiliin puristetut valkosipulit olivat voimistuneet. Kastike oli kuin vedellä laimennettua akkuhappoa; alkuperäistä paljon paksumpaa ja polttavampaa.

Vaimon hoitaessa tänään tytärtä pääsen keskittymään perheemme pyhärituaaleihin. Sukuni miehet ovat jo puolentoista sukupolven ajan leiponeet perheelleen leipää sunnuntaiaamuisin. Tavan aloitti isäni veli 1980-luvulla. Melko pian hän opetti reseptin isälleni ja sunnuntaidemme arvo koki suunnattoman nousun. Lämmintä leipää ja kuppi kaakaota! Muuttaessani kotoa isä pyysi minut sivummalle. Hän ojensi minulle taikinantuhriman paperin ja sanoi: "Poikani. Tässä on menestyksemme salaisuus. Ennen tätä jokainen sukupolvi teki vuorollaan konkurssin. Nyt on sinun vuorosi kuljettaa vaurauden hiivajuurta eteenpäin." Melko pian kadotin reseptin. Sitä muistellessani olen kokeillut useita kymmeniä erilaisia versiota. Jotkin niistä, kuten runsashunajainen hunajahiivaleipä, ovat menneet pahasti pieleen. Tänä sunnuntaina päätin tehdä rieskoja.

Rieskat

Kolmisen desilitraa jauhoja
Pari teelusikallista suolaa
Niin paljon tai vähän vettä että taikina on mukavan kimmoisaa eikä tartu leipojan käsiin.
Annetaan taikinan seistä liinan alla noin tunti.
Jaetaan taikina tasasuuriin möykkyihin.
Kaulitaan möykyt ohuiksi.
Paistetaan yksi kerrallaa kuumalla pannulla ilman rasvaa.
Rieskat ovat valmiita kun ne saavat pintaansa tummahkoja väriläikkiä ja kohoavat hieman.

Tehdessäni taikinaa syövät vaimo ja lapsi pannukakkua. Kun leipäset on paistettu ei heillä enää ole nälkä. Itse ahmin kuin mielipuoli. Rieskat on syötävä lämpöisinä. Syödessäni silmäilen lehteä. Taloussivuilla puidaan ruokakriisiä. Otsikon mukaan se voi pyyhkäistä pois 5-10 vuotta maailman kehityksestä. 10 vuoden kehityksen poistaminen omasta itsestäni tarkoittaisi melkein yhtä neljäsosaa. Se on iso pallo taikinaa. 

Ruoan hinta on noussut rajusti koska varastot ovat nykyään pienempiä ja kysyntä on kasvanut. Lisäksi ravinnon arvoa nostavat raaka-aineilla keinottelijat ja maissin viljely biopolttoaineeksi. Öljy on pitänyt maapallon laakerit liikkeessä viimeisen sadan vuoden ajan. Sen nyt loppuessa on jo hätä keksiä vaihtoehtoja. Biopolttaineet ovat kyllä uusiutuvia, mutta niiden raaka-aineiden viljely vähentää ravintokasvien viljelypinta-alaa.  Tyttäreni keskeyttää mietteeni törmäämällä pöydän alla jalkaani. Hän pysähtyy ja helpottaa äänekkäästi oloaan. Mieleeni tulee toisenlainen uusiutuva polttoaine. Muistan lukeneeni joskus biokaasulla kulkevista autoista. Vaihtoehto olisi parempi sikälikin, että siinä kuljettaja voisi itse valmistaa kulkuvälineensä polttoaineen. Pakokaasujen hajut sitten taas...

Koska päivä on jälleen kaunis päätämme lähteä ulos. On mentävä kauppaankin sillä tarvitsemme lisää vaippoja. Käymme kirjastossa ja kaupassa. Ostelemme kaikenlaista edesvastuutonta. Unohdamme vaipat. Minunkin on siis opeteltava laittamaan tytölle hankalia kestovaippoja. Tiemme kohti ekologisesti vastuullisia kuluttajia on toden teolla alkamassa!

Kotiin kävelemme rautakaupan kautta. Uuden innostuksen vallassa ostamme siemeniä ja minikasvihuoneen. Tulevaisuudessa saamme ehkä korjata takapihaltamme tomaatteja ja erilaisia salaatteja. Kaupassa on myös kokonaisena myytävä ulkovessa. Mietiskelen hetken sen hankkimista. Kokonsa puolesta se sopisi hyvin makuuhuoneen ikkunan alle, varjoisalle etupihallemme. Jos sen jotenkin voisi liittää kompostiin. Tai jos sen yhteyteen voisi rakentaa  biokaasulaitoksen niin voisimme ehkä alkaa palvelemaan koko naapurustoa...

Iltapäivällä käymme vielä katsomassa jälleen yhtä mahdollista kotia. Samaa, kuin eilenkin. Nyt sisäpuolelta. Taloa ei oltukaan vielä myyty ja välittäjä on lähettänyt meille sähköpostitse tiedon näytöstä. 

Esiteltävä talo on kaikkea mitä olemme hakeneet. Paitsi että se ei ole maaseudun rauhassa. Eikä siinä ole omaa isoa puutarhaa. Eikä sitä ole remontoitu perinteisin menetelmin... Osa pihasta on asfaltoitu ja talossa haisee maali. Se on niin siisti, että tuntuu siltä kuin siinä ei olisi kukaan ehtinyt remontin jälkeen asuakaan. Että rakennussiivoajien jälkeen pataljoona Ikean haalareihin pukeutuneita muurahaisia olisi sisustanut sen kuin moniulotteisen katalogin. 

Myyjä kertoo meille ja muille paikalla oleville, että tarjouksen on oltava sisällä huomenna kello 18:00 mennessä. Haluaisin tehdä tarjouksen heti. Talo on kuin namu ja minä pidän makeasta vaikka en sitä saisikaan syödä. Päätämme kuitenkin lähteä kotiin ja miettiä yön yli. Talon esitteeseen painettu pyyntihinta peittoaa maksukykymme usealla kymmenellä tuhannella eurolla. Lukuna se on pieni. Vain yksi numero ja jonollinen nollia. Meidän tuloillamme sitä pitäisi kuitenkin ansaita useita kymmeniä vuosia.

Iltapalaksi päätämme valmistaa jotakin mihin voimme tyhjentää jääkaappimme seuraavaksi pilaantuvat ainekset. Kaapissa on hieman sieniä, erilaatuisia juustonjämiä, Tampereen mummun nakkipaketti, tomaatteja. Päätämme tehdä pizzaa. 

Pizzapohja

Pari ruokalusikallista öljyä
Pari desiä vettä
1/3 pussi kuivahiivaa
Vähän suolaa
Vähän sokeria
Lisätään jauhoja niin kauan, että taikina on sopivan kimmoisaa eikä enää tartu käsiin

Annetaan kohota noin tunti tai kunnes taikina on kaksinkertaistunut
Lämmitetään uuni kolmeensataan asteeseen.

Jaetaan taikina neljään osaan
Muotoillaan taikinasta noin 1,5 mm paksu lättyjä joiden päälle heitellään aineksia oman maun mukaan. 
Paistetaan kunnes näyttävät hyviltä.
Syödään.

Ruoanlaiton ja syömisen lomassa yritämme syöttää yliväsyneen tyttären. Pian olemme kaikki luumuhillon peitossa. Tilanne on kaikessa etovuudessaan koominen mutta ketään ei naurata. 

Saatuamme tytön nukkumaan ja saatuamme itse syötyä emme jaksa enää istuttaa siemeniä minikasvihuoneeseemme. Ne saavat odottaa. Tyttö tuhisee pinnasängyssään. Ekovastuullisen puutarhurin on syytä muistaa, että aina ei voi vain istuttaa. On myös vaalittava niitä, jotka ovat alkaneet jo itää.

Ei kommentteja: