Puuroa ja mangohilloa

Koti-isän aamut ovat aina lähes samanlaisia. Nahkavekkari herää uudesta aamusta innoissaan. Siinä ei ole hellävaroista torkkuherätintä vaan se vaeltelee ympäri vuodettaan kunnes jompikumpi vanhemmista herää. Sitten herätetään isä. Tämä hieroo unet silmistään, ottaa tyttären kainaloon ja astuu kynnyksen yli kaksion tupakeittiöön. Puuroveden kiehuessa tytöllä tulee kakat. Vaihdon jälkeen syötetään puuro ja sitten keitetään kahvi. Jos isä on oikein onnekas niin tytär leikkii ruoan jälkeen hetken yksin. Silloin isä avaa Helsingin Sanomat. Isä elää Henry Fordin standardoimaa liukuhihnaelämää jonka ainoita muuttujia voivat olla:

A) Kevään pienet lintuset herättävät lapsen normaalia aikaisemmin (ilmakivääri ja kasa luoteja, kiitos)

B) Äiti hoitaa aamutoimet

C) Puuron väri vaihtelee siihen lisättävän hillon mukaan

Tänä aamuna tyttö herää jo ennen kuutta lintujen liverrykseen. Äiti ei jaksa kuunnella isän valitusta väsymyksestä vaan toteaa: "Sähän oot aina ihan väsynyt. Ei se mihinkään muutu vaikka sä nukkuisit!" Mitä voin sanoa? Emansipaatio on todellakin mennyt liian pitkälle. Veljet, nouskaamme yhdessä rintamassa kapinaan! Ääneen en sano mitään. Minulta puuttuu yhteisrintaman tuki ja joukkovoima. Vaikkakin olen mies, olen vain yksi mies. Nousen siis kiltisti ylös. Tyttärellä tulee kakat. Vaihdan. Puuro valmistuu. Lisään siihen mangososetta ja se näyttää aivan Solero-jäätelöltä! Kuinka pienestä voi tullakaan taas hyvälle mielelle. Päätän ostaa Soleron heti 1.6.2008 kun Pirjon lupaamat rahat tulevat tililleni.

 

Tänään on onnen päivä ja pääsen lukemaan rauhassa lehteä. Helsingin Sanomissa on muutama erityisen mielenkiintoinen artikkeli. Maailma lautasella -sarja jatkaa ruokakriisin ruotimista. Tämänpäiväisessä jutussa pohditaan lihansyönnin lisääntymisen aiheuttamaa suurta muutosta. On arvioitu, että kymmenen vuoden päästä naudanlihaa syödään kolmannes nykyistä enemmän ja sianlihan kulutus tulee samassa ajassa kaksinkertaistumaan. Lihakarjan kasvattaminen syö enemmän viljaa ihmisiltä kuin mitä sen lopputuotteella voitaisiin ruokkia. Kehä on siis sama kuin biopolttoaineiden valmistamisessa: Näiden kasvien viljeleminen vähentää suoranaisesti ihmisten ruokintaan tarkoitettujen peltojen pinta-alaa. Minikasvihuone muistuu mieleeni. Täytyypä kasata se. Ja pitää selvittää mitä taloyhtiön säännöt sanovat sikojen pidosta takapihalla. 

 

Syvemmällä artikkelissa todetaan lihansyönnin lisääntyvän varallisuuden kasvun mukaan. Runsassatoiset viljalajikkeet pysyvät köyhien pääruoka-aineina kunnes bruttokansantuote ylittää 1500 dollaria vuodessa. Ihmettelen tätä. Me olimme täysin kasviksia kun olimme vielä muodikkaasti DINK (Double Income, No Kids). Lihaa emme kumpikaan syöneet yli kymmeneen vuoteen. Sitten lihanhimo yllätti vaimoni. Sen jälkeen meille tulikin lapsi eikä minusta ollut yksin vegaaniperinteen vaalijaksi. Toisaalta. On aivan eri asia olla kasvissyöjä muodin tai eettisten syiden kuin köyhyyden takia.

Päivän toinen mietityttävä artikkeli on Ilkka Malmbergin "Suomen Sota" -sarjaa. Tänään tuon kaksisataa vuotta sitten käydyn sodan kuvauksessa on ehditty Gotlannin ja Siikajoen tapahtumiin. Kummassakin paikassa on todettu seuraavana talvena syntyneen lapsia joiden isistä ei oikein ollut tietoa. DNA-testejä ei tuolloin tunnettu. Eikä veriryhmiin perustuvia isyystestejä. Lapsien alkuperiä arvuuteltiin lähinnä ulkonäön perusteella. Gotlantilaista sodanjälkeistä sukupolvea kutsuttiin ryssänkakaroiksi, Siikajoella taas puhuttiin Mauritzin pojista suomalaisen komentajan, ylipäällikkö Klingsporin mukaan. Malmberg kirjoittaa varsinkin venäläisten sotilaiden eläneen elämiään varikoilla aina ilman daamiseuraa. Ihmekö siis että lapsia syntyi missä sota miehiä niitti. Ehkä raiskausten, ehkä romanssien kautta. Miehet otettiin armeijaan nuorina ja palvelus saattoi kestää jopa 25 vuotta. Tuskin kovinkaan moni palasi; tuskin kovinkaan monen morsian odotti. Muistan sukututkimuksen paljastaneen suvustamme useita ammattisotilaita suoraan ylenevässä polvessakin. Upseereilla taisi olla enemmän aikaa ja mahdollisuuksia normaaliinkin elämään. Herrojen on kelvannut, kautta aikojen!

Ennen äidin töihinlähtöä käymme vielä nuuhkaisemassa aiemmin viikolla katsomaamme taloa. Nuuhkaisemassa, todellakin, ja vielä kiinteistönvälittäjän itsensä kutsumana. Laadin tarjouksen mukaan otettavaksi. Ehdot käsittävät normaalin kuntotarkastuksen lisäksi huolellisen tutustumisen niin sanottuihin sekarakentamisen riskikohtiin. Tällaisia muodostuu kun vanhoja puutaloja korjataan öljypohjaisin menetelmin. Muovikalvo puun päällä kun hengittää kovin kitsaasti.

Haisteltava kaappi on pieni tavaransäilytystilan ja sulakekaapin sekoitelma. Siinä viipyilee heikko pistävähkö löyhähdys. Se tuo etäisesti mieleen laimean kissanpissan. Perinteisen kosteusvaurion makeahkoa ominaistuoksua emme neniimme saa. Jätämme siis tarjouksen. Mielestäni se on maltillisen toiveikas, vain hieman yli kymmenen prosenttia alle pyyntihinnan. Alkuun innostunut välittäjä laimenee ehtojemme selvitessä. Hivenen kärsimättömästi hän toteaa: "Tää teiän tarjous on nyt kuitenkin niin paljon alle ton pyyntihinnan että en tiiä vienkö tätä edes myyjälle... En tiiä viittinkö." 

Paluumatkalla tyttö nukkuu ja me aikuiset riitelemme. Saman kolikon eri puolina meillä on jatkuva sotatila puolityhjän ja puolitäyden välillä. Vaimo on jo masentunut koska pelkää tarjouksemme jäävän riittämättömäksi. Minä puolestani pelkään sen voittavan.

Oulunkylän asukaspuistossa on tänään asukaspäivä. Pysähdymme tarkastamaan tilanteen. Vaimon työpaikka on lähellä joten voimme jättää hänet sinne. Puisto on täynnä suuntaan jos toiseenkin viipottavia lapsia. Ja äitejä. Ja puistotätejä. Jokunen isäkin vilahtaa taustalla. Pöydillä on kirpputoritavaroita, parakin kulmassa sähkögrilli ja termoksessa kahvia. Vaimo kyselee vaatteista. Käytetyt 90 senttiset haalarit maksavat 50 euroa! Voi herranen aika sentään. Niiden täytyy olla luonnonsilkkiä ja kasmirvillaa tuumin, ja niissä on pakko olla aitokultaiset napit! Miten käytetty tavara voi olla näin kallista? Epäilen ääneen, että housuissa piilee kosteusvaurio enkä siksi tee niistä tarjousta. Vaellan puiston kulmaan ja syön makkaran. Tunnen itseni vieraaksi tässä iloisessa lapsi-, äiti-, puistotäti- ja isämeressä. Minulla ei ole mitään sanottavaa toisille koti-isille. En halua istua altaan reunalle keskustelemaan kestovaipoista. Haluan karata. Haluan elää toisenlaista elämää. Jotain muuta. Elämää.

En kuitenkaan pääse karkuun yksin. Saan mukaani vaunuissa nukkuvan tytön, uskollisen seuralaiseni. Yhdessä käymme kohti paremman väen markettia. Kostona kaikelle ostelen edesvastuuttomasti. Kärryihin lastautuu vuorellinen ruokatarvikkeita: Tuoreita mansikoita ja vadelmia, luomujauhelihaa, tortillakuoria, fetaa, vispikermaa... Minulla on rahaa, melkein. Koska olen nähnyt tililleni tulevan summan jo paperilla leimoineen on se todellisempaa kuin luottokortin luottoraja. Ja kun nuo kaksi yhdistetään. Voilá! Illalla vietämme fiestaa. Oikeita naudanlihatortilloita ja jälkiruoaksi marjoja kermavaahdolla. Työnnän täyteen lastattuja vaunuja kotia kohti bandiitin ryöstön jälkeisellä ylpeydellä. Me olemme kapinallisia. Oulunkylän Bonnie ja Clyde, Thelma ja Luise aivan kuilun reunalla.

Kiinteistönvälittäjä soittaa illalla. Hän sanoo ettei edes vienyt tarjoustamme ostajalle. Että toinen tarjous oli "huomattavasti korkeampi." Mitäpä siitä. Kyllä tämä asuminen näinkin käy. Ja vaikka tililläni on vain kaksinumeroinen summa niin numeroiden edessä on sentään ainakin vielä plus-merkki.