"Sen ei syödä pidä joka ei työtäkään tee" toteaa taasen luterilaiseen työetiikkaan pohjaava sananlasku. Kohdallani tämä on käymässä todeksi. Kävin jättämässä paperini Kansaneläkelaitoksen toimistoon puolisentoista kuukautta sitten. Mukanani kannoin kaikki mahdolliset tositteet mitä kuvitella saatoin. Minulla oli todistus palkattomasta vapaastani, koko edellisen vuoden kattava tilinauha, vaimon viimeisin palkkakuitti ja edellinen verotustodistukseni. Nämä kaikki siis vietiin uudestaan laskettaviksi hoitovapaan ajalle vaikka tammikuussa olin saanut laskelman ja korvauksen silloiseen isäkuukauteeni.
Jo eilen sain Kelasta kaksi kirjekuorta. Ensimmäisessä tiukattiin lapsen hoitajaa 1.6.2008 jälkeen. Tuo ensimmäinen kesäkuuta oli alkuperäisen työhänpaluuni päivämäärä. Hakemusta jättäessäni kerroin virkailijalle jatkavani kotona vielä elokuuhun asti. Nyt se oli tiedoistani hukkunut. Ikäänkuin olisimme antamassa lapsen pois vapaani päättyessä. Ehkä virkailija onkin lapseton joka adoptialasta kaipaavana postitti kuoreni toiveikkaana ja sydän pamppaillen... Toisessa kirjekuoressa taasen tivattiin tiukkasanaisesti lisää tietoja taloutemme tilasta. En ymmärtänyt miksi. Kasasin siis taas kaikki mahdolliset paperit uuteen kasaan Kelaan vietäviksi.
Kelaan asti pääsemisen näin koti-isänä ei kuitenkaan ole aivan yksinkertaista. Sitä ennen sain palkan niin pahoista töistäni kuin eilisestä ahneudestani. Kiitin onneani ja itseäni siitä, että eilinen harrastusilta ei tarkoittanut esimerkiksi olutharrastamista vaan vietin illan vakavan kulttuuriseuran hallituksen kokouksessa. Mieleni on täysin tyhjä vaihtaessani aamun ensimmäisiä vaippoja seitsemän aikaan. Mahalaukkuni sen sijaan on elossa. Aivan täynnä. Ylikansoitettu. Yökähdys ja yökötys! Tällaista siis voisi olla aamupahoinvointi, ajattelen.
Vaimo tuo tyttären takaisin aamupäiväunille valmistautuessaan töihin lähtöön. Ehdimme kuitenkin molemmat herätä ennen kuin hän pääsee ovesta ulos. Tyttö itkee hieman äitinsä perään.
Aamupalaa syödessämme huomaan tytön oppineen jälleen jotain uutta: Käden ulottuvilla olevat tavarat pudotetaan alas ja odotetaan isän noukkivan ne takaisin. Komento on kovaa jos näin ei heti tapahdu. Esimiehenä tyttäreni totisesti osoittaa työntekijälleen tämän paikan: Se on lattialla, aivan johtajan syöttötuolin jalan vieressä.
Nostaessani lattialta maitopulloa kopsahtaa sulkapallo päähäni. Kalpeat viktoriaaniset kasvot tuijottavat hyisinä punakkaa työläisennaamaani. "Herra O´Daddy," mielikuvitusääni sanoo, "olkaa hyvä ja viekää sulkapallo keittiöön ja keitättäkää se nyt kun se on koskenut maata. Emmehän halua että siitä tarttuu meihin mitään ikävää, emmehän, herra O´Daddy?" Samassa viktoriaaniset kasvot muuttuvat ruoantahrimaksi roomalaiseksi ylimykseksi. Rasva kiiltää kaulapoimuissa. Ruokalappu on paksun patinan peitossa. "Galigula Minus Isyys, " kasvot sanovat. "Kun nyt konttaat siellä lattialla niin kerää minulle samalla hämähäkinmunia höyrytettäväksi!" Kertakaikkiaan, murahdan itsekseni. Samassa kuitenkin rauhoitun. Lapseni onkin minä itse pienenä. Sitten äitinsä. Ja sitten jälleen oma itsensä. Tuo rakas pikku olento! Ojennan hänelle maitopullon ja sulkapallon. Ne putoavat lattialle. "Nouki!" Käskevät pienet silmät.
Syömisen jälkeen kasaan uloslähtöön tarvittavat tavarat ja puen tytön. Hakiessamme vajasta vaunuja muistan, että ne ovatkin automme takakontissa. Auto taasen on... No se on. Jätin sen eilen vanhalla asukaspysäköintiluvalla vanhan asuntomme luo. Jotenkin ajattelin näet kulttuuriyhdistysten kokouksissa juotavan olutta... Joudun siis kaivamaan retrorattaat varaston perukoilta. Ne ovat vielä hieman liian isot pienelle tytölle. Fyllaan tytön peitolla istuvaan asentoon.
Matkalla bussipysäkille tarkastamme postin. Joku on muistanut meitä. Kela! Kuoressa on päätös, jonka mukaan olen sittenkin oikeuttu saamaan sekä hoitorahaa että niin sanottua kotihoidon kuntalisää. Yhdessä ne tekevät jo mukavan summan kuussa. Suunnittelen ostoksiani. Menen parturiin ja uudet kengätkin voisi hankkia. Sitten käännän paperin. Virkailijani, Pirjon, päätöksen mukaan koko summa maksetaan tililleni 31.5.2008! Kuuden viikon päästä. Mitäköhän Pirjo on ajatellut meidän syövän siihen asti? Näitä päätöksiä ja lisäselvityspyyntöjä ilmeisesti. Minun on mentävä Kelaan. Tuskainen hiki nousee otsalleni ajatellessani Kelan tiskirivejä ja toinen toistaan omituisempaa lisäselvitystä kaipaavaa virkailijaa. "Herra Lindblad. Ennen kuin voimme tehdä päätöksen haluaisimme saada tietää oletteko te ympärileikattu. Voitte vastata omin sanoin oheisella kaavakkeella."
Matkalla kaupunkiin paneroimme ilmoitustauluja ja muuntajia kulttuuriyhdistyksen klubimainoksella. Hyppelemme rattainemme busseihin ja niistä ulos aina parin pysäkin välein.
Kelaan päästyämme virkanainen yllättää meidät hymyllä. Hän onkin itse ystävällisyys. Hän oikoo minulle termit joita en ymmärtänyt. Olen siis saanut päätöksen hoitorahasta ja kuntalisästä mutta ansiosidonnainen hoitolisä on se, mistä jotakin on puuttunut. Hän lupaa ainakin osan rahoista tililleni jo tämän kuun aikana. Kiitän.
Hakiessamme autoa yritän kurkistella vanhan asuntomme ikkunoista sisään. Turha toivo. Kaihtimet ovat kiinni. Autossa tyttäreni muuttuu taas viktoriaaniseksi neidiksi. Hörhelöihin puettuna hän istuu kantotuolissaan takapenkillä kunnes saa arvolleen sopivan hysteriakohtauksen. Joudun pysäyttämään auton ja rauhoittelemaan häntä maitopullolla.
Mitään ruokaa emme tänään kotiäidille tee sillä eilisillä reisillä ja perunoilla voisi vielä ruokkia kylällisen viktoriaanisia maatyöntekijöitä. Emme myöskään ehdi tänäänkään minikasvihuoneen kimppuun. Siemenpusseille on tosin löytynyt hyvää käyttöä. Tyttö pitää niitä helistiminään!
Illalla lueskelen netistä Franz Kafkan elämästä. Minkähänlaiseksi hänen tuotantonsa virkamieskuvaus olisi muodostunut jos hän olisi joutunut asioimaan Suomen Kelassa? Entäpä sitten Muodonmuutos? Olisi kyllä hienoa muuttua yön aikana kuoriaiseksi. Voisi kipittää lattialistan alle koko päiväksi ja antaa vaimon hoitaa komentelevaa lasta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti