Tein vuosikaudet vuorotyötä. Suurimman osan aikaa kaksivuorotyötä. Mukaan mahtui myös muutama pelkkää yövuoroa tehty vuosi sekä kaksi vuotta hektistä kolmivuorotyötä. Poikamiehenä ei ollut niinkään väliä vaikka valvoi yöt ja nukkui päivät. Sosiaalisia kontakteja se hankaloitti, teki virastoissa juoksemisen helvetilliseksi. Yritin useimmiten hoitaa asiani heti viraston avauduttua, suoraan yövuoron jälkeen. Sotkuahan siitä tuli. Piti jatkuvasti lähettää selväjärkisiä selvityksiä ja ruksittaa uusia lokeroita esitäytettyihin lomakkeisiin.
Lapsen syntymä on pakottanut nukkumistani toisenalaisiin uomiin, yrittänyt standartoida vuorokausirytmiäni. Hankalaa se on. Yhä. Jokaisen pitkään nukutun aamun jälkeen valvon illalla myöhempään ja taas ylösnouseminen venyy... Päiväunet voisi ottaa kun lapsi nukkuu. Se taas onnistuu vain todella harvoin. Useimmiten aloitan massiivisen kahvinjuonnin heti aamusta. Iltapäivään mennessä alkaa närästää. Väsymys sekoittuu kofeiinin keinotekoiseen pirteyteen. Illalla, kun pitäisi mennä nukkumaan, olen useimmiten niin väsynyt, että mieluiten vain katsoisin televisiota. Sen hypnoottinen sini on tuossa tilassa nukkumista helpompaa.
Elän siis jatkuvassa väsymyksen kierteessä. Ja paikkaan sitä stimulanteilla. Kahvin lisäksi niihin kuuluvat makeat välipalat; suklaat tai keksit. Ainaisessa kiireessä oma ruokailu on vähemmän tärkeää. Väsymyksen, keinotekoisen pirteyden, nälän ja nousevan painon kehässä on helppo samaistua niihin 1960-luvun kotiäiteihin jotka teknologisen kehityksen huumassa yrittivät pitää itsensä laihoina ja kotinsa siisteinä amfetamiinipohjaisten laihdutusvalmisteiden avulla. Muutaman vuoden takaisessa menestyselokuvassa Unelmien sielunmessu katsojien eteen räväytetään tällainen piristeäiti kaikessa surkeudessaan. Hänen lapsensa ei tosin enää ole lutuinen vauva vaan on jo kasvanut yhtä ja samaa televisiota aina uudelleen kanittavaksi nistiksi. Eikä aikakausikaan ole 1960-luku vaan kotoinen 2000-lukumme. Mutta. Vuorokaudessa on vain rajallinen määrä tunteja. Ne eivät vastaa tarvitsemaani tuntimäärää. Päivää on siis jatkettava unen kustannuksella. Parhaiten se onnistuu vahvalla kahvilla. Samalla yöt vaikeutuvat; on hankalaa yrittää nukahtaa kofeiiniyliannostuksen kourissa.
Tänä aamuna makailen rauhassa silmiä avaamatta tyttären aloitettua aamutoimensa. Minä olin se, joka sankarillisesti pelasti koko nukkuvan maailman nousemalla eilen kello 5:45. Tänään on siis vaimon vuoro, ajattelen. Turha toivo. "Sä oot saanut maata naama homeessa koko viikonlopun. Ole kerrankin mies. Nouse!" Sitten vaimo alkaa haaveilemaan paksuista pimennysverhoista. Ehkä lapsi nukkuisi pidempään jos meillä olisi sellaiset... Minä haaveilen moposta jolla voisi ajaa kauas. Tai asuntovaunusta. Jos hankkisi jostain vaikka sellaisen vanhan ja rämänkin. Sen voisi hinauttaa parkkipaikalle ja siinä voisi salanukkua. Tai jos saisi jostain käsiin sellaisen Ajankääntäjän kuin Hermione Grangerilla on nuortenkirjassa Harry Potter ja Azkabanin vanki. Mutta sellaistapa ei oikeasti taida ollakaan. Laittomiin huumeisiin taas en kajoa. Minun piristeeni on kahvi. Siispä lapsi kainaloon ja kahvinkeittoon. Keittiössä katson kelloa. Se on 5:30...
Tytön syötyä lueskelen lehteä. Helsingin Sanomien mukaan muslimioppineet haluaisivat Mekan ajan maailman ainoaksi oikeaksi ajaksi. Greenwichin aika on heidän mukaansa kolonialistinen jäänne. En oikein ymmärrä artikkelia. Onko heidän tarkoituksenaan poistaa aikavyöhykkeet kokonaan vaiko vain saada Mekka keskusajaksi? Aikavyöhykkeiden poistossa olisi hohdokasta mielipuolisuutta ja se todellakin palvelisi globalisaatiota! Suomeen nähden heittoa Mekan ajassa on vain yksi tunti joten me emme saisi nukkua juurikaan pidempään, jos yhtään. Meidän tyttömme kun ei niin ulkoisista ajanmääritteistä välitä.
Kotimaan sivuilla on juttu leipäjonoista. Ruoan hinnan nouseminen on kasvattunut avunhakijoiden määrää Hurstin pisteessä Kallion Helsinginkadulla noin kolmellasadalla hengellä per jakokerta. Jonottajia on nyt noin tuhat. Osa heistä lienee päihdeongelmaisia, osa mielenterveysongelmaisia tai muuten syrjäytyneitä. Mutta suuri osa on melko tavallisia lapsiperheitä.
Artikkeliin on haastateltu nimettömästi viiden lapsen äitiä Vantaan Louhelasta. Hän kertoo olleensa hoitovapaalla jo kymmenen vuotta. Hänen pienin lapsensa on alle kaksivuotias. Lapset ovat syntyneet kuin kellon koneiston liikkeelle laittamina aina kahden vuoden välein. Äiti kertoo saavansa kotihoidon tukea noin 350 euroa kuukaudessa. Hän kertoo myös, että suurperheen rahat eivät riitä vaikka mies käykin töissä. Eivät varmasti riitä, ajattelen. Sitten alan ihmetellä lukua. Se kun tuntuu mielestäni kovin pieneltä. Sitten ymmärrän. Haastateltava kertoo tuloikseen ainoastaan kotihoidon tuen. Luvusta puuttuu pääkaupunkiseudulla automaattisesti maksettavat kuntalisät. Ne maksetaan silloin kun toinen vanhemmista hoitaa kotona alle kolmevuotiasta lasta. Sama raha on luvattu maksaa minullekin, jo ensimmäinen kesäkuuta kuluvana vuonna! Tarkastan luvut Vantaan kaupungin sivulta. Kuntalisä Vantaalla on 294,28 euroa. Eipä summa silloinkaan ole kovin kummoinen. Yhteensä 644,25 euroa. Lisänä tulevat tietenkin lakisääteiset lapsilisät. Ja mahdollisesti vielä ne ansiosidonnaiset joihin minulta vaadittiin lisäselvitystä. Lasken nopeasti lapsilisien viidestä lapsesta olevan 665 euroa kuukaudessa. Ei aivan vähän. Täytyy heillä kyllä menojakin olla. Pitää saada uusia vaatteita kasvaville lapsille. Ja harrastukset. Nepä eivät nykyään olekaan edullisia.
Lapsiperheen kotihuoltajana oleminen ei olekaan unelma-ammatti johon vain murto-osa yrittäjistä ylenee ja josta maksetaan huikeaa palkkaa. Ei se ole ammatti ollenkaan. Jonkinlainen valinta, lähinnä. Näillä tuloilla ei kannata lähteä Sveitsin Wollerauhun veropakolaiseksi. Matka katkeaisi varojen loppumiseen jo kauan ennen Tanskan salmia.
Kello on vasta puoli kahdeksan aamulla kun tyttö alkaa vaikuttaa väsyneeltä. Vien hänet äidille nukutettavaksi. Jään itsekin sängylle toviksi. Ja nukahdan. Havahdun kahta tuntia myöhemmin. Kuin piestynä. Lihakseni ovat jumissa. Aivonikin. Lisää kahvia, huutaa elimistö. Muutaman tunnin lisätorkut tuntuvat vain syventäneen väsymystä. Nousen.
Piristeilläkään ei voi valvoa loputtomiin. Ihmisen fysiikka laittaa menolle jossain vaiheessa stopin. Viime keväänä pidettyjen Aivoviikkojen nettiartikkelin mukaan "pitkään valvotettu ihminen näkee harjoja ja äärimmäiseen unenpuutteeseen voi kuolla." Ihmettelen tietoa. Keskellä olohuoneemme lattiaa lojuu Äidin sotkuinen hiusharja. Pitäisikö minun olla huolisssaan? Ehkä ei vielä. Luultavasti Aivoviikkojen nettisivuille on vain pujahtanut kirjoitusvirhe. Niin käy helposti kun on kovin väsynyt. Harhoja sen sijaan saattaa nähdä jo parin vuorokauden valvomisen jälkeen. Niinkin pitkä valvominen jopa stimulanttien voimalla on kuitenkin erittäin harvinaista. Ihminen nukahtaa tarpeeksi väsyneenä tahtomattaankin. Muistan amfetaministien kertoneen kuinka ovat sammuneet seisaalleen piriputken päätteeksi. Sitten muistan tätini kertoneen minun nukahtaneen seisaalleni kolmevuotiaana. Tyttäreni nukahtaa usein silmänräpäyksessä. Hänessä onkin pajon samaa kuin minussa pienenä. Nukkuminen erottaa lapsen muista, lopettaa tekemisen. Pienelle se on pelottavampaa kuin hyppy pimeään. Vanhempana hänkin oppii nukahtamaan. Todennäköisesti viimeistään silloin, kun itse saa lapsia eikä enää ehtisi sitä tekemään. Sellaista kiertokulkua tavataan sanoa elämäksi.
Alan miettiä varhaislapsuutta psykologisena tilana. Yllätyksekseni huomaan siitä löytyvän joitain yleensä päihteisiin liitettyjä piirteitä. Ehkä huumeidenkäyttö onkin kaipuuta takaisin kapaloihin? Pienillä lapsilla on loputtomasti energiaa, aivan kuin piristeidenkäyttäjillä. Heiltä molemmilta puuttuu pitkäjänteisyys. Keskittymiskyky on olematonta. Toisaalta, molemmat voivat innostua pienistä yksityiskohdista ja näprätä niiden parissa loputtomiin. Lapsuudesta löytyy myös useita viittauksia psykedeeleihin: Kyky olla vilpittömän innostunut meille aikuisille sinänsä triviaaleista yksityiskohdista. Siis kun tästä painaa niin tonne syttyy valo. Vau! Psykedeeleihin osoittaisivat myös äkilliset itkukohtaukset tai hillittömät ja näennäisen aiheettomat naurut. Entäpä sitten huono tasapaino ja halu liikkua sen takia mieluiten vertikaalisesti sekä tarpeiden tekeminen omiin housuihin? Aivan kuin tolkuttomasti ryypänneet kanssaveljemme ja -sisaremme.
Usein päihdeongelmainen hakeutuu jossain elämänsä vaiheessa hoitoon missä joku toinen hoitaa häntä. Antaa asiat valmiina. Tekee ruoan. Jättää tilan omalle kasvulle. Parantuva päihdeongelmainen joutuu opettelemaan monet itsestäänselvät asiat uudestaan. Jatkuvaa oppimista. Aivan kuin lapsen elämää.
Aamupäivällä ennen Äidin töihin lähtöä käymme koko perhe retkellä. Ensin läheisessä rautakaupassa, sitten kauppakeskuksessa. Minikasvihuone vaatii multaa ennen kuin sitä kannattaa edes ottaa ulos paketista. Ostamme multaa ja puunkäsittelyainetta lainaksi saamiimme vanhoihin puutarhakalusteisiin. Sitten ostamme isoja ruukkuja. En tiedä mitä niihin istutamme. Ostoskeskuksen marketissa katselen haaveillen isoja kaasugrillejä. Kyllä Koti-isän kelpaisi niillä ruokaa laittaa. Vertailen eri merkkisiä. Luciferit vaikuttavat jämeriltä. Grillaa helvetin hyvin voisi olla niiden mainoslause. Tai Grillaa makkarasi aidoissa helvetin lieskoissa! Tiedä vaikka menekki näinä infernaalisen hevin kulta-aikoina näin kasvaisikin. Saatanan hyvä grilli!
Tyttö on loppupäivän hyvin rasittava toveri. Hän vastustaa kaikkea. Osoittaa käytöksellään olevansa kyllästynyt sisällä oloon. Hän puree minua kun puen ulkovaatteita. Ulkona hän ei suostu nukahtamaan. Eikä sisällä leikkimään. Eikä syömään. Hän ottaa lusikasta kiinni ja heittää ruoat lattialle. Ja pyyhkii sitten mössön silmiinsä ja vaatteisiinsa. Konttaaminenkaan ei tänään oikein onnistu. Tämä on ilmeisestikin jälleen jokin välivaihe. Nyt opitaan jotain isoa, jotain mullistavaa. Ehkä jopa kävelemään? Konttausasentokin uudistuu. Siihen liittyy nyt suorana pidettävä jalka. Liikkuminen on taas todella liikuttavan näköistä.
Laitan lattialle mukillisen rusinoita kuin haaskaksi ja paikalle nilkuttaa susien kasvattama sotkunaamainen villikko. Tunnen syvää itsesääliä. En haluaisi olla ilkeä alistajaisä joka kostaa omaa turhautumistaan. Tyttö ei sellaista tunnu ajattelevan. Hän syö kovalla ruokahalulla. Päivän sana onkin: Mä! Kaikki on saatava jo nyt tehdä itse. Ajattelen väsyneenä tulevaisuutta. Uhmaikää ja kaikkea sellaista.
En jaksa enää laittaa ruokaa kun viimein saan tytön nukkumaan. Tungen uuniin valmiiksi pari grahamlihapiirakkaa. Lämmitän ne sitten kun äiti pääsee töistä. Vasta sen jälkeen on Koti-isän aika käydä nukkumaan. Kofeiiniyliannostuksen väsyneenä uhrina se ei ole helppoa. Nukahtamisesta on taas tullut jotenkin pelottavaa, kuin tuntemattomaan mustaan hyppäämistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti