Lapsen kehitys on huikaisevan nopeaa. Yhdessä hetkessä tuo ultraäänikuvassa rellestänyt kummituseläin jokeltelee sanantapaisia äänteitä ja kiitää salamannopeasti polvet lattiassa suhisten paikasta toiseen. Jos aikuinen säilyttäisi saman tahdin voisi viettää leppoisaa opiskelijaelämää noin kaksikymmentä vuotta ja lukea sitten itsensä puolessa vuodessa suoraan tohtoriksi. Ikävä kyllä asiat eivät mene näin. Aikuisen elämä on jatkuvaa, mutta useimmiten hyödytöntä itsereflektointia. Tylsää todellisuutta, joka ei jätä mahdollisuutta maksaa laskuja eri tavalla joka päivä. Ihmisinä meillä on muihin eliölajeihin verrattuna ylivertainen kyky oppia kokemastamme. Silti rutinoidumme vääjäämättä.
Tänään, kuten eilisessä blogissani mainitsin, oli Työläisäidin iltavuoro. Nousimme tyttären kanssa normaaliin aikaan 6:15. Äiti valitteli mahaansa, kuun kiertämistä, ja yritti vielä saada unta. Tytön puuron jälkeen latasin aamiaisen valmiiksi. Laitoin kahviaineet keittimeen ja pesin pari kourallista rucolaa sekä muutaman kirsikkatomaatin. Kaapista löytyi muuttoa edeltäviä greippejä jotka iästään huolimatta olivat yhä varsin vereviä. Ei siis muuta kuin mehuksi. Kahdeksaan mennessä olin saanut kaiken valmiiksi ja pöydälle. Pekonin ja sienten paistamisen jätin kaukoviisaasti tehtäväksi vasta äidin herättyä. Muistot menneistä hiipivät mieleeni pekonin poristessa öljytilkassa. 1999 valmistin jonkin aikaa työni osana aamiaisia englantilaisille asunnottomille. Silloin "paistoin" ainekset valkoisessa laardissa valtavalla valurautakaasuhellalla. Sekä ainesosiltaan että määrältään tämänaamuiset jäivät silloisten kaloripommien varjoon. Emmehän kuitenkaan tankanneet energiaa päivän kalastukseen Ulko- Hebridien karussa ilmastossa... Kotoisan aterian kruunasi lusikallinen lakkahilloa pekonin kanssa sekä mehukkaat hunajameloniviipaleet.
Tällaisen brunssinlaajuisen aamiaisen jälkeen ainoa oikea jatkotoimenpide on nukahtaa laiskasti päivän sanomalehden alle perheen tuhistessa vieressä. Heräsin vasta kun voitonriemuista mölinää pitänyt tyttäreni nousi seisomaan seinää vasten sänkymme päässä. Huomatessaan minun avanneen silmäni hän käänsi päänsä puoleeni ja otti toisen kätensä irti. Jälleen uusi riemuvoitto! Seisominen vain yhdellä kädellä tuettuna! Tällä menolla ei taida kestää kovinkaan pitkää ennen kuin hän jo seisoo ilman tukea.
Iltapäivällä kävimme kävelyllä kauniissa kevätsäässä. Talomme takaisessa ryteikössä nousee jos jonkinlaista sirkkalehteä. Viereisessä taloyhtiössä oli pihatalkoot ja valtava siirtolava täynnä kaatopaikalle kärrättävää rojua. Luotasin läjän romuista innostuvilla silmilläni: Jos mukana ei olisi ollut vaunuja olisin raahannut kotiin vanhan miestenpyörän kunnostettavaksi. Onneksi en voinut tehdä niin.
Myöhemmin iltapäivällä tyttäreni kaksi serkkua saapui vanhempineen tutustumaan uuteen kotiimme. Tiedän heidät pedanteiksi nuoriksi miehiksi. Siksipä en ollut yllättynyt kun muuttorojun peittämästä eteisestä kuului kirkas pojanääni: "Kylläpä teillä on sotkuista..."
Alle vuoden vanha, vaikkakin vauhdikaskin, jää toiseksi ja kolmanneksi kolme- ja kuusivuotaiden veljesten touhutessa. Tyttö sanoi välillä hiljaisella äänellä: "Eevin" poikien touhutessa hänen lelujensa kanssa mutta yritti muutoin parhaansa mukaan ottaa osaa. Lopulta hän oli niin väsynyt ja hämmentynyt että vain istui keskellä lattiaa. Ja pyöri ympyrää myötäpäivään jaloillaan työntäen itsekin taas uudesta asiasta innoissaan! Pojat taisivat olla enemmän hämmentyneitä siitä tavarapaljoudesta mikä tämän asunnon lattioita yhä peittää...
Illalla nukuttaessa tyttö oli jo ehtinyt yliväsyneeseen tilaan. Kuten isäkin. Pitkästä aikaa onnistuin laittamaan vaipan niin, että kaikki pissa valui vuoteeseen. Havaitsin asian vasta osuessani lätäkköön. Lakanoita vaihtaessani puhtaaseen yöpukuun puettu tyttö hyppeli ilosta hihkuen sammakkohyppelyä sängyllä. Se teki päivän oppimissaldoksi 0-3 tyttären hyväksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti