lauantai 12. huhtikuuta 2008

Päiväysvanhaa lihaa eli ehkä turhankin syvällinen sunnuntaiblues

I
Koti-isällä on tänään ollut erikoinen päivä. Leppoisa päivä. Syvällisen mietiskelyn ja rauhallisen musiikin päivä. Tyttö nukkui ihmeellisesti seitsemään asti. Isä itse sai nukkua aina vartin yli seitsemään sillä Työläisäidillä oli aamuvuoro ja hän otti tyttären mukaansa aamupalalle.

Olemme tytön kanssa viettäneet sunnuntaita sisätiloissa. Ulkona on sadellut melkein koko päivän. Sohvalta käsin olen seurannut kuinka tytär nelistää kulman taakse äidin villasukka päässään ja ravaa hetken kuluttua takaisin sulkapallo suussaan. Olen kuullut kolinaa kylpyhuoneesta ja löytänyt tyttäreni lattiakaivon ääreltä jalat viemäriputkessa. Jotenkin hän oli saanut ritilän väännettyä irti... Ruokailujen ja vaipanvaihtojen välissä tyttäreni on toteuttanut omaa siivoussuunnitelmaansa. Hän on yrittänyt syödä lattialta kaikki sinne pudonneet rusinat, viinirypäleet ja juustonviipaleet. Vasta kun hän ryömii olohuoneen kulmaan soittelemaan ja kaataa kitaran päälleen joudun ottamaan isän vastuun takaisin itselleni. Lohdutan hysteerisesti itkevää tytärtä ja kiitän Luojaa siitä, että telineessä ei tänään ollut painavaa sähkökitaraa. Sitten ajatukseni laukkaavat kauas tulevaisuuteen. Entä jos tämä jättää hänen mieleensä märkivän trauman? "Hyvä tohtori Freud, olen pelännyt kuollakseni musiikkia siitä lähtien kun kitara pahoinpiteli minut 11-kuukauden iässä." Nyyhkytyksen loputtua tutustumme kitaraan uudestaan. Tällä kertaa turvallisesti isän sylistä käsin.

II

Vasta isäksi tultuani oivalsin itsekin kuolevani joskus. Ei kuolema vieras vieras minulle ollut aiemminkaan. Silti vasta lisäännyttyäni koin liittyneeni inhimillisen elämisen ja kuolemisen piiriin. Uiskentelin eksistentialismin syvään veteen Kätilöopiston sairaalasängyssä. Katselin muovisessa rullakossa nukkuvaa tyttöä. Näin hänessä omia piirteitäni koska halusin. Pohdiskelin olemassaoloa, Korkeampaa Voimaa, elämän tarkoitusta. Nuorempana, vuosia aiemmin, olin suuressa viisaudessani ehtinyt kiteyttää elämän tarkoituksen. Se oli: Pysy hengissä ja lisäänny. Kaikki muu olisi toisarvoista. Itse olin päättänyt tuolloin uida vastavirtaan. En nähnyt geeneissäni jatkamista. Halusin olla Cul-de-Sac; umpikuja. Tulla Homo Lindbladeukseksi; ihmisen erään epäonnistuneen kehityshaaran viimeiseksi. Nyt linjani oli kuitenkin jatkunut. 34-vuoden kypsässä iässä.

Isäni oli 28-vuotias kun synnyin. Hänen isänsä oli 28-vuotias kun isä syntyi. Isoisäni isä oli 34-vuotias kun isoisäni syntyi. Esikoisen asemesta tulokas oli hänen seitsemäntensä. Kuusi heistä selviytyi aikuisiksi. Isoisoisälle itselleen kävi huonosti. Hänen päivänsä päättyivät jo alle neljä vuotta myöhemmin. Saksalainen kiväärinluoti kaatoi hänet itsekaivettuun hautaan 28.4.1918 Hennalan sotavankileirillä Lahdessa. 

Isoisä yritti koko elämänsä selvittää tapahtunutta. Vasta Kansallisarkiston sotasurmasivujen avauduttua internetissä me jälkeenjääneet olemme saanut lukea kahden täyskaiman kohtalona olleen kevään 1918 melskeisiin imeytymisen. Sikäli erikoista, että nykyäänkin sukunimeämme käyttää vain 37 ihmistä. Kautta aikojenkin samannimisiä on ollut nykyään elävät mukaan laskettuina vain 69 henkilöä. 

Kansallisarkiston pienen lomakkeen mukaan se toinen mies oli ollut kuollessaan vain 26-vuotias. Sarakkeista käy ilmi, että hän oli perheetön työmies. Loppunsa hän kohtasi Suomenlinnan työleirillä syyskuussa 1918, viiden kuukauden vankeuden jälkeen. Hän oli jäänyt vangiksi samana päivänä kuin isoisonisä ammuttiin. Isoisonisän kuolinsyyksi on merkitty "murhattu." Perimätiedon mukaan hän yritti pysytellä puolueettomana. Hän oli jo lisääntynyt, mutta halusi varmasti vielä pysyä hengissä. Emme voi enää millään saada selville sitä, että joutuiko hän kaivamaan oman hautansa vain nimensä vuoksi. Veristen veljessotien aikaan ihmisiä tapetaan pienemmistäkin syistä.
III

Iltapäivällä on aika alkaa miettiä Työläisäidin päivällistä. Ostin eilen paikallisesta marketista paketin päiväysvanhoja kalkkunan minuuttipihvejä, puoleen hintaan luonnollisesti. Jostakin syystä kyseisessä kaupassa on aina valtavasti lihatuotteita viidenkymmenen prosentin alennuksella. Toisinaan ostan pakastimeen kanaa tai kalkkunaa. Toisinaan, kuten eilen, heti tai viimeistään seuraavana päivänä valmistettavaksi. Valmistaisin mielelläni enemmän kasvisruokaa. Missään ei koskaan kuitenkaan näy kasviksia puoleen hintaan. Muutoinkin terveellinen ruoka on huomattavasti kalliimpaa kuin epäterveellinen. Elämän ja kuoleman piiriin liittyneinä olemme vanhemmiksi tullessamme molemmat lopettaneet yli vuosikymmen kestäneen kasvissyönnin. En tiedä mistä se johtuu. Johtuneeko mistään? Ehkä siitä, että ajan ollessa kortilla on ravinto saatava mahdollisimman helposti. Liha on nopea valmistaa ja sulaa hitaasti.

Koti-isän sunnuntaipaella   

Puristetaan yksi kokonainen valkosipuli kermaviilin sekaan. Laitetaan jääkaappiin maustumaan.
Kuumennetaan tilkka öljyä pannulla
Suikaloidaan ja ruskistetaan kevyesti 1 paprika. Nostetaan paprikansiivut lautaselle. 
Pienennetään ja ruskistetaan kaksi sipulia. Nostetaan sipulit lautaselle 
Leikataan minuuttipihvit suikaleiksi ja maustetaan kevyesti suolalla ja pippurilla. 
Ruskistaan suikaleet miedolla lämmöllä ja nostetaan lautaselle.
Mitataan pannuun haluttu määrä vihannesriisiä. Paistetaan muutama sekunti lastalla hämmentäen jotta paistettujen ainesosien aromit tarttuisivat riisiin.
Mitataan pannuun oikea määrä keitinvettä annostellulle riisimäärälle.
Painellaan riisi tasaiseksi.
Keitetään hiljaisella lämmöllä kunnes suurin osa vedestä on haihtunut. 
Asetellaan (huom. EI sekoiteta) sekaan lihanpalaset ja sipuli.
Annetaan keittyä tovi.
Asetellaan pinnalle paprikat, ja, jos niitä on, muutama tomaatinsiivu.
Kaiken veden kiehuttua pois paahdetaan paellan pohja, soccarat, vääntämällä hella täysille noin 30 sekunnin ajaksi. 
Pannua on syytä siirrellä hieman paahtamisen aikana jotta pohja paahtuisi koko pannun alalta. 
Sirotellaan pinnalle rucolaa.
Syödään valkosipulikermaviilin kera.

III

Ruoan jälkeen saan jatkaa rauhassa syvällisiä mietteitäni. Tytär touhuaa onnellisena äitinsä kanssa. Juutun lempaikalleni, sohvan kulmaan.

Kuoleman jälkeen ruumiimme muuttuvat takaisin maaksi. Se, mikä meissä on, palaa sinne mistä on tullutkin. Ei haperoissa luissa mitään asu. Meistä tulee multaa josta kasvaa kasveja joita eläimet syövät joita ihmiset syövät ja niin edespäin. 

Teurastamisen jälkeen lihan arvo nousee ensin rajusti. Senpä takia kai kokoelmalevytkin pyritään julkaisemaan viimeistään kuukausi artistin kuoleman jälkeen. Hyvin pian pakettiin liimataan kuitenkin oranssi -50 % -tarra. Itse ihminen säilyy elävien seurassa niin kauan kuin hänestä puhutaan. Kirjoitettu säilyy kauemmin. Isoisäni kaipasi isäänsä elämänsä loppuun saakka. Äitiään hän muisteli. Tämä oli kuitenkin ollut läsnä. Oma äet.

Isoisälläni oli kolme naimatonta siskoa. Biologisfasistisen elämäntarkoitusmääritelmäni mukaan heidän elämänsä olisi ollut turhaa koska he eivät koskaan lisääntyneet. Onneksi ymmärrän nykyään, että asia ei ollut niin. Elämä on enemmän kuin pari koodia DNA-ketjussa tai graniittiin kaiverruttu nimi ja vuosiluvut. Minulle nuo naimattomat isotädit olivat tärkeitä hahmoja. Kutsuin heitä Vanhoiksi Äideiksi. Tyttäremme olemme osittain nimenneet heistä vanhimman mukaan.

Kuolemaa pahempaa olisi vain se, että ei kuolisikaan. Että jäisi tänne. Tämän hahmon vangiksi. Muiden kuihtuessa yksi kerrallaan pois. 

Ei kommentteja: